Kumilanka Twist

Elokuu oli täynnä tavallista touhua. Tuntuu, että nyt on ollut hieman sateisempaa mitä vuosi sitten. Voi tietysti olla, että Vilhon kanssa ulkoillessa sateeseen kiinnittää enemmän huomiota. Teemme monesti aamuisin Vilhon kanssa pitkän kävelylenkin ja poikkeuksetta joka aamu olemme saaneet nauttia sekä aurinko- että sadekylvyistä. Suuntaan lenkkimme yleensä merenrantaan. Haluan hengittää merituulta, kuunnella lokkien kirkunaa ja katsella satamaan lipuvia laivoja.



Vilho ei edelleenkään liiku eteenpäin ryömien. Siitä huolimatta poika on liikkuvainen. Tästä saimme ikävän todisteen viime viikolla, kun Vilho tippui lattialle sängystämme. Asetin pojan varta vasten keskelle sänkyä, tyynyjen keskelle. Kiiruhdin pikaisesti hakemaan jotain juttua keittiöstä, enkä ehtinyt kuin poistumaan, kun jo kuulin sydäntä raastavan kirkaisun. Jotain hyötyä kuitenkin näistä ikävistä kokolattiamatoista, pudotus oli ilmeisen pehmeä ja poika selvisi pelkällä säikähdyksellä, sillä jo heti syliin päästyään huuto vaihtui nyyhkytykseksi. Muutaman viikon ajan Vilho on jo harjoitellut konttausasentoa. Toistaiseksi poika on vain heijaillut itseään tuossa asennossa. Saa nähdä milloin hän lähtee liikkeelle ja jääkö ryömiminen välistä kokonaan. Nauroinkin Markulle, että kyllä tuo poika viimeistään armeijassa oppii ryömimään. Konttausasennon lisäksi täällä harjoitellaan seisomista. Tuetta istuminen on onnistunut jo muutaman viikon ajan. Tosin edelleen tasapaino saattaa joskus horjahtaa ja silloin kuuluu taas onneton itku.




Vähitellen sitä myös huomaa, että Vilho ymmärtää jo joitakin sanoja. Hoitopöydällä ollessaan hän osaa kääntää katseensa seinällä olevaan nallen kuvaan, kun kysyn: ”Missä nalle on?”. Etevää. Jonkinlaiseksi taidoksi voidaan myös mainita se, että poika pysyy aina peittonsa alla, vaikka pyörisi yön aikana ympyrää. Minä kun olen kuvitellut, etteivät tämän ikäiset ihmiset vielä osaa vetää peittoa takaisin päällensä.




On päiviä, jolloin Vilho voisi touhuilla lattialla hyväntuulisena pienen ikuisuuden. Silloin riemu irtoaa hyvin pienistä asioista, kuten minun hiuslenkistäni. Vilho riemastui kovasti huomattuaan, että voi laittaa hiuslenkkini kahden hampaansa taakse ja venytellä sitä sitten eri suuntiin. Tämän leikin parissa nauroi sekä äiti että poika pitkät tovit.

On kuitenkin myös niitä päiviä, jolloin pienelle miehelle pitäisi värvätä kokonainen sirkus viihtyvyyden takaamiseksi. Ilmeisesti tällaisina päivinä hampaat jomottavat ikenissä tai kuun asento on vaan vääränlainen. Ei noista aina tiedä. Elomme on kuitenkin helpompaa, kun touhuilemme aktiivisesti kaikenlaista myös kodin ulkopuolella. Käymme erilaisissa ryhmissä ja kerhoissa. Juurii viime viikolla tässä meidän lähellä käynnistyi uusi, vuonna 2010 syntyneiden lasten vanhempien coffee group. Paikalle oli kokoontunut joukko lähialueen äitejä vauvoineen. Taas oli hauska huomata, että Uusi Seelanti on yhtä kuin monikulttuurisuus, sillä ainoastaan kaksi ryhmäläistä oli alkuperäisesti täällä syntyneitä. Osa oli brittejä, osa amerikkalaisia ja sitten oli yksi ranskalainen ja italialainen. Tuollaisissa tapaamisissa on aina hauska kuulla, minkälaisia vauvanhoitokäytäntöjä ja lastenkasvatusoppeja eri maissa on.

Välillä tosin tuntuu, että oma pää on hieman pyörällä noista suosituksista. Kun omassa mielessä elää rinnakkain suomalaiset suositukset, uusiseelantilaiset sekä kaikki nuo lukuisat kommentit ja vinkit, joita kuulee erimaalaisten ihmisten kanssa keskustellessa. Esimerkiksi siinä missä suomalaiset pelkäävät vauvojen paleltumista, kantavat täkäläiset huolta vauvojen kuumuudesta. Suomessa moni pienen vauvan vanhempi on huolissaan siitä, ettei vauvan sänky vain ole vetoisassa paikkaa ja onhan huoneessa riittävän lämmintä. Täällä taas paikallinen neuvolantäti kehotti meitä pitämään Vilhon huoneen ikkunaa öisin kokonaan auki, kun kerroin taannoin Vilhon flunssasta.

Ruokasuositusten kanssakin on eroavaisuuksia. Korvikemaidon käyttö rintamaidon rinnalla on paikalliselle neuvolantädille kirosana. Kiinteiden aloittamista ei suositeltu kuin vasta kuusikuukautiselle lapselle. Täällä maitotuotteiden aloitusikä on paljon alhaisempi mitä Suomessa. Esimerkiksi raejuustoa voisi tarjoilla vauvalle jo 6kk eteenpäin. Kysyin neuvolantädiltä hieman arvellen, että eikö tämä ole liian aikaista. Sain vain vastauksen, että tämä on virallinen, viimeaikaisimpiin tutkimustuloksiin pohjautuva suositus. Niinhän ne aina kaikki ovat. Päässäni elää kahden maan tutkittuun tietoon pohjaavat, viralliset suositukset ja siinä rinnalla eri kulttuureista tulevat suusta suuhun kantautuvat vinkit ja neuvot. Viime viikolla ystäväni Andrea muun muassa kertoi antavansa kuumeiselle vauvalleen teetä ja olen kuullut monien aasialaisten tekevän samoin. Ja nyt kun Vilho on siinä iässä, että sormiruokailu on oiva vaihtoehto soseruokailun rinnalla, on kiinnostavaa kuulla, mitä toiset äidit lapsilleen syöttävät. Kuulemma leivänpalanen marmitella on oivanlaista sormiruokaa vauvalle. Marmite on täällä hyvin yleistä, margariinin tavoin käytettyä levitettä, joka on oluen valmistuksessa syntyvää ylijäämä hiivaa, hyvin voimakkaan makuista ja suolaista. Taas pienoinen ristiriita, sillä suolaa tai suolaisia tuotteita ei käsittääkseni pitäisi antaa alle vuoden ikäisellehän lainkaan. Eräs toinen kummallinen täkäläinen sormiruokavinkki oli maapähkinävoilla päällystetyt sellerit. Hmm.

Uusi Seelanti oli varmaan viikonlopun aikana kovasti uutisotsikoissa myös siellä Suomessa. Etelä-saarella, Christchurchissa oli voimakas maanjäristys. On kyllä suoranainen ihme, että kuolonuhreilta tällä kertaa vältyttiin. Markku kertoi työkaverinsa tuttavasta, joka oli ollut perjantain ja lauantain vastaisena yönä railakkaasti juhlimassa. Tämän seurauksena kyseinen mies oli ollut maanjäristyksen hetkellä niin vahvassa humalatilassa, ettei ollut herännyt maan ja asuintalonsa tärinään. Kuulemma aamulla herätessään oli vain aluksi hämmästellyt kauhuissaan, että mitä hän on oikein humalapäissään yöllä riehunut, kun koko koti oli pyörremyrskyn jäljiltä. Kun katselee tuhoalueen kuvia sortuneista rakennuksista, ei voi muuta kuin ihmetellä, ettei kukaan tuollainen sikeäunisempi juoppokaan ole henkeään tässä katastrofissa heittänyt. Tuon pääjäristyksen jälkeenkin tuli vielä jälkijäristyksiä. Mekin kenties pääsimme osalliseksi yhdestä tällaisesta, sillä sunnuntaina aamuyöllä heräsimme lasin helinään. Tarkempi tutkailu paljasti, että pöydällä ollut lasi, joka siis oli seissyt siinä illasta saakka tukevasti, oli yllättäen rysähtänyt lattialle. Kaukanahan me tuosta etelä-saaren tuhoalueesta olemme, mutta luulisi laattojen hieman elävän kauempanakin tuollaisen järistyksen jäljiltä, eikä tästä meiltä ole kuitenkaan mannerlaatan reunalle kuin muutama sata kilometriä. Ja itse asiassa täällä täällä pohjois-saarella Hawkes Bayn alueella oli tänään yksi, tosin paljon pienempi, vain 5,2 richterin järistys. Uudessa Seelannissa tapahtuukin lukuisia järistyksiä joka vuosi, sillä mannerlaattojen raja halkoo sekä pohjoisen että eteläisen saaren. Täällä koulujen perusopetukseen kuuluu se, miten tulee käyttäytyä, jos talo alkaa täristä. Ulos ja äkkiä, ja jos jää sisälle, pitäisi mennä ovensuuhun, sillä ovenkarmit kestävät paremmin kuin kattorakenteet. Onneksi Aucklandin alueella ei pitäisi kuitenkaan sattua juuri tuon pahempia tärinöitä kuin juomalasien rikkoutumisia.