Valaiden ruokintaa

Taidanpa aivan alkuun esitellä teille karun käsittelyn kokeneet hiukseni. Tässä muutamia viikkoja sitten tulin suihkusta, aloin harjaamaan pitkiä hiuksiani, näin sakset, tartuin saksiin, leikkasin. Pakokauhu, mitä tein. Olinko se minä, joka juuri sekunti sitten leikkasi tuosta vasemmalta sivulta sellaisen 20-25cm pituisen paksun suortuvan. Siltä se näyttää, apua, mitä mä teen lopputukalle. Parempi toimia ennen kuin ehdin kunnolla tajuta tilannetta. Niin mä teen. Siinä sitä tuli hoideltua itselle uusi kampaus.

Laitoin Markulle etukäteisviestiä, ettei järkyttyisi, kun tulisi kotiin.
Nyt on elettävä näin, onneksi tämä ei kuulu niihin elämän vakavimpiin vahinkoihin. Kampaajalle en mene. En pidä siitä. En pidä juuri mistään perinteisistä ”hemmoteluista”. Elämäni aikaiset kampaamoreissut ovat laskettavissa yhdellä kädellä. Ihan omien saksien varaan ei ole onneksi tarvinnut heittäytyä, sillä kovin usein rakas ystäväni Suomesta laittoi tukkaani ojennukseen. Kampaajalla käynti, kasvohoidot ja hieronnat ovat mielestäni melko ahdistavia tapahtumia. En pidä siitä, että jokin minulle täysin tuntematon ihminen hipelöi tukkaani, kasvojani, hartioita tai jalkoja. 2007 päätin repäistä ja menin jalkahierontaan, se oli sellainen vyöhyketerapia. Etukäteen ajattelin, että hoitopöydällä maatessa minulle aukeaisi taivas, koska en voi tietää mitään niin ihanaa, kun jalkahieronta. Kokemus oli kamala. Huoneessa oli tappava hiljaisuus. En osannut lainkaan rentoutua hoitoon. Jalkahoitaja ei sanonut sanaakaan koko hoidon aikana. En minäkään. Makasin vain laverilla jäsenet puutuneena ja toivoin, että hoito loppuisi mahdollisimman pian. Vaikka olin maksava asiakas, mielessäni pyöri vain ajatus, hitto toi hoitaja miettii varmaan ihan samaa kuin minä – loppuisipa tämä jo pian. Vähän samanlaisista tuntemuksista johtuen, en tykkää käydä kampaajallakaan. Eikä minun ole tarvinnutkaan juuri käydä, sillä pitkä tukkani on ollut siitä kiitollinen, että se on vaan ollut ja uskoisin, ettei siinä ole näkynyt ammattilaisen puute. Nyt tämän uuden, lyhyen tukan kanssa on ongelmallista, kun tuntuu, ettei tätä voi vaan antaa olla, muuten se pörhöttää joka suuntaan. Jään siis suurella hartaudella odottelemaan, josko se tukka tästä vähitellen taas kasvaisi. Kampaajalle en mene.

Kuten tukan leikkuu, myös Australiaan singahtaminen tapahtui melko rytinällä. Aloimme ynnäilemään raskausviikkojani ja tulevia tapahtumia ja totesimme, että sinne on itse asiassa lennettävä nyt heti, jos aiomme sinne vielä tänä vuonna mennä. Tulevat viikot kun ovat varattuja muutolle ja rakkaan ystäväni vierailulle. Näiden jälkeen olisi ollut jo liian myöhäistä, joten varasimme lennot ja lähdimme matkaan.

Ennen passinhakumatkalle lähtemistä kävin asioimassa Suomen kunniapääkonsulaatin luona, eli kävin tervehtimässä Kalervo Kummolan veljeä, Ari Hallenbergiä (joka on vaihtanut Uudessa Seelannissa sukunimensä). En oikein tiedä, mikä virka hänellä noissa kuvioissa on, sillä joka kerta, kun olen siellä vieraillut, hän on vain jurottanut alta kulmiensa, köhinyt jotain ja ohjannut minut sihteerinsä Leilan luokse. Ei, kyllä Ari minulta kysyi kerran, että olenko mää tamperelaisia. Siinäpä se. Leilan luokse menin siis tälläkin kertaa pyytämään sellaista paperilappusta, jonka turvin pääsisin matkustamaan rikkinäisellä passillani, jonka henkilötietosivu oli jo miltei irronnut. Kovin yhtenäisiä eivät Uuden Seelannin ja Australian konsulaattien näkemykset ole. Sydneysta minulle vastattiin sähköpostilla, että pääsisin kyllä tuolla konsulaatin kirjeellä Australiaan, mutten enää takaisin Uuteen Seelantiin. Tarvittaisiin hätäpassi, jota pitäisi odotella 4 päivää ja köyhtyä miltei 300 dollaria. Sen sijaan Uuden Seelannin päässä eläkeikää lähentelevä Leila sanoi, että ilman muuta pääsen samalla kirjeellä myös kotiin. Leila kirjoitti minulle Arin nimissä olevan kirjeen. Lappusta ojentaessa hän huomasi, että himpura, tästähän puuttuu Arin signeeraus. ”No minäpä teen sen. Ei sillä nyt niin väliä ole, kuka sen siihen tuhertaa.” Vuosikymmenien asuminen rennossa Uudessa Seelannissa on selvästi jättänyt jälkensä Leilan asenteeseen. Hymyilytti. Mitä se Ari tosiaan siellä lasikopissa pönöttää suomenlippu pöydällään, kun sihteeri hoitaa allekirjoituksetkin miehen puolesta.

Uudesta Seelannista poistuminen, väärennetyllä konsulaatin allekirjoituksella onnistui mainiosti. Australian tullissa sain jopa kiitosta siitä, kuinka hyvin olin asian organisoinut, kun kuulemma ihmiset saapuvat tulliin yleensä vain rikkinäisen passin kanssa.
Lomamme kolmantena päivänä hyppäsimme lauttaan ja matkasimme Sydneyn-konsulaattiin. Meitä vastassa oli sellainen Leilan tavoin eläkeikää lähentelevä mieshenkilö. Kun olin juuri kertonut hänelle, että passini henkilötietosivu on miltei irronnut, alkoi tämä herrasmies tutkia passiani uteliaana. Jälkeenpäin Markku sanoi, että mies vaikutti 5-vuotiaalta pikkupojalta, joka haluaa katsoa, kuinka paljon kastematoa täytyy venyttää, että se katkeaa. Minun passini henkilötietosivua ei tarvinnut kiskoa edes kuin hetki, komeasti se irtosi - konsulaatin käsittelyssä. Passi oli siis tämän jälkeen kahdessa osassa.

Passinhakureissun jälkeen lähdimme vierailemaan Featherdalen vilieläinpuistossa. Paljon hauskempaa olisi ollut nähdä kenguruita luonnonvaraisena, mutta koska lomamme oli vain sen viisi päivää, emme viitsineet lähteä samoilemaan kovin kauaksi Australian erämaille. Featherdalessa näimme monta hassua eläintä. Kenguruita siellä oli vaikka kuinka paljon. Osa loikki meidän ihmisten joukossa, mutta sitten siellä oli myös alueita, jotka olivat rajattu sellaisilla köysillä, joiden toisella puolella kengurut saivat olla enemmän omissa oloissaan. Veikeintä oli nähdä naaraskenguru, joka kantoi pussissaan pientä poikastaan.


Kun äiti kumartui syömään heinää, myös pikkuinen ruokaili turvapussistaan käsin. Tämä yksi oli taas kovin, kovin väsynyt.


Puistossa asusteli myös monta koalaa.


Niiden elo näytti kovin leppoisalta, kunhan nukkuivat puunoksilla ja aina välillä napostelivat muutaman eukalyptuslehden. Niillä tiedetään olevan rentouttava ja rauhoittava vaikutus. Koalan ruokavalio koostuu 99 %:sti noista lehdistä, joten mahtavat olla melkoisessa rentoutuspöhnässä koko ajan. Siitä kyllä kertoo heidän kykynsä nukkua näinkin makeasti epämukavalla puunoksalla.


Featherdalesta löytyi myös maailman pienimpiä pingviinejä.



Tämän saman lajin edustajia asustelee myös Uudessa Seelannissa. Yhden näimmekin ollessamme Goat Islandilla snorklailemassa. Valitettavasti se kaveri oli kuollut rantakivelle. Eläintarhassa elänyttä pingviiniparvea oli hauska seurata. Tuntui, että ne tekivät kaiken laumassa. Jos yksi oli vahingossa jäänyt parven ulkopuolelle, aloitti se säälittävän kuuloisen rääkynän, jonka jälkeen juoksi hädissään muun lauman luokse. Pienet pingviinit olivat myös siinä varsin hupaisan näköisiä, kuinka he puolustivat omaa reviiriään tunkeutujilta. Pingviinien allasalueelle sattui lentämään sellainen varsin suuri uhkatekijä, västäräkin kokoinen pikkulintulintu, joka meni pingviinien allasalueelle peseytymään. Välittömästi koko parvi pörhisti etusulkiaan ja alkoi pitää hassua riitasointuista ääntä. Näiden eleiden tarkoitus oli selvästi ajaa uhkaava tunkeilija pois, mutta eipä pikkulinnun pesuhetki näyttänyt häiriintyvän frakkipukuisten ärheltelyistä. Pingviiniparven ruokailu sujui myös melkoisessa yhteishengessä. Kaloista ei tapeltu, ja ilmeisesti kun maha oli tullut täyteen, lähtivät nämä veikeät linnut taapertamaan yksitellen pesäkoloilleen. Puistossa oli myös paljon muitakin lintuja. Mielestäni nämä olivat aika hauskan näköisiä. Pikaisesti katsottuna näytti vain yhdeltä isolta puunoksalta, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että oksilla istui monta tuiman näköistä pikkupöllöä.



Pääsimme myös näkemään, miltä näyttää Tasmanian paholainen.


Eläin liikkuu hitaan ja kömpelön oloisesti, joten sen ruokailutapoihin ei kuulu saaliseläinten perässä juoksentelu. Sen sijaan se toimii luomakunnan jätemyllynä syömällä mitä tahansa raatoja, jotka sen hajuaistietäisyydelle sattuvat. Suussaan sillä on pelottavan vahva purukalusto, jolla se pystyy tekemään selvää muista elukoista siten, että jäljelle jää vain muutama karvatupsu ja luunsiruja. Eläintarhan hoitaja yritti vakuutella meille, että tämä raatelija on oikein mukava eläin. Ei ollut kovin vakuuttavaa, sillä eläimen hoitajalla oli yksi sormi vahvasti paketoitu. Tasmanian paholainen oli iskenyt leukaluunsa hoitajan sormeen. Ymmärrettävistä syistä johtuen hoitaja pysytteli tällä kertaa meidän muiden kanssa aitauksen turvallisemmalla puolella.

Reissussa myös Marsu eli armas pikkupallistimme pääsi moniin kuviin; tai no lähinnä hänen jatkuvasti uusia mittoja hakeva yksiönsä. Tiedän, että siellä kotona on monta ihmistä, jotka haluaisivat kasvavan mahani nähdä, joten esitelläänpä sitä tähän väliin. Aika kulkee nykyään niin nopeaan, että kohta on jo liian myöhäistä patsastella valokuvissa mahan kanssa.



Yllättävän hyvin tuollaisen eturepunkin kanssa pystyy vielä liikkumaan. Iltaisin jalat olivat reissussa kyllä aika väsyneet, mutta kävimmepä siitä huolimatta kahtena aamuna hotellin kuntosalilla. Raskauden myötä olen huomannut saavani tuntemattomilta ihmisiltä aivan uudenlaista huomiota. Mahaa tuijotellaan ja hymyillään. Sydneyn juna-asemalla, kun olimme menossa lipuntarkastuslaitteiden läpi, tuli virkailija sanomaan minulle, että voisin kyllä tässä tilassa käyttää erikoiskaistaa, etten joutuisi ihmisten tuuppimaksi. Tästä huolimatta en osaa valita linjastoa, joka on tarkoitettu pyörätuoliasiakkaille, vanhuksille, vaunujen kanssa liikkuville ja ilmeisesti sitten myös raskaana oleville, koska oma olo on vielä täysin normaali. En koe, että jäisin jotenkin muiden jalkoihin.

Niin kuin Uudessa Seelannissakin, myös Australiassa on valtavasti kiinalaisia. Sydneyssa kiinalaisilla on jopa oma pieni kaupunginosansa. Siellä tuli kierreltyä yhtenä iltana ja tiistaina menimme sitten tutustumaan alueella olevaan kiinalaiseen puutarhaan, kaupunkihulinan keskellä olevaan rauhalliseen keitaaseen. Siellä oli hauska vain istuskella ja kuunnella vesiputouksen lorinaa, katsella lammikossa mulkoilevia jättiläiskultakaloja

ja ihmetellä puskissa vilisteleviä liskoja.


Ja tässä vielä puutarhan kukkaisneito vuosimallia 2009.

Keskiviikkona, vielä ennen kotimatkaamme, lähdimme valasristeilylle. Tämän reissun voisi tiivistää vanhaan sanontaan: ”Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis”. Matkalle lähtiessä mieleni oli onnellisesti unohtanut kaikki ne lukuisat kerrat, jolloin olen istunut naama vihreänä jossain huvipuiston vemputtimessa, poukkoilevassa linja-autossa tai nyt viimeisin kokemus Tongalta, kun meinasin oksentaa matkatessamme pienellä purkilla yhdelle saarelle. Nyt valasristeilyllä suunnattuamme muutaman sata metriä avomerelle päin, mieli muisti, mahassa velloi ja juoksin laivan vessaan oksentamaan. Laivan heiluessa koko aamupala ei osunut pönttöön ja siinä samassa vatsani päätti toimia myös toisesta päästä. Mikä onnellinen hetki, kun raskaudesta johtuva ummetus helpottaa! Ihmeekseni onnistuin kuitenkin toimituksien välissä siivoilemaan myös pahimpia sotkuja lattialta. Vessasta oli päästävä ulos. Oli löydettävä horisontti. Pienoinen pakokauhu iski, kun tajusin, että valasristeily kestäisi kolme tuntia. Ja vaikka horisontti löytyikin laivan perältä, ei paha olo helpottanut. Seisoin naama valkoisena, enkä pystynyt puhumaan mitään miehistön jäsenille enkä Markulle, jotka kävivät kyselemässä vointiani. Viesti meni kuitenkin perille ja minulle kiikutettiin oksennuspusseja. Totesin moiset pienet pussukat kuitenkin epäkäytännöllisiksi, koska käsiä tarvittiin myös puristamaan kaiteesta, jotta pysyi pystyssä. Aamupala ei riittänyt kuin vessaan, joten loppumatkan ajan oksentelin vain jotain epämääräisiä mahanesteitä ja limoja. Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, etten jaksaisi, päässä pyörrytti, kroppa tärisi ja mahalaukku halusi oksentaa. Kaiken lisäksi mahassa potki joku pieni mies paniikissa. Välillä tuntui, että mieleni pimenee täysin, sillä jossain vaiheessa tuli sellainen hullu olo, että nyt mä kyllä hyppään tuonne mereen. Onneksi meistä toinen kuitenkin pääsi toteuttamaan matkan ensisijaista tarkoitusta, ihailemaan meressä eläviä valtavia nisäkkäitä.


Ja itse asiassa, turha minunkaan on valittaa, sillä oksentelun lomassa verkkokalvolleni piirtyi kerran valtavan kokoinen valas, joka teki komean ilmalennon aaltojen päällä. Ei se matkanjärjestäjä turhaan mainostanut sitä, että antavat 100 % takuun valaiden näkemiselle. Ei mennyt rahat hukkaan.

Valasristeilystä muutaman tunnin kuluttua olikin sitten jo aika matkata junalla lentokentälle. Ilmeisesti toivuin tuosta järkyttävästä merisairaudesta kuitenkin melko kiitettävästi, sillä jo junassa jaksoin jo vähän pelleillä Markun kanssa kameralle.


Paluumatka rikkoutuneella passilla, josta oli nyt siis henkilötietosivu jo kokonaan irti, ei onnistunut yhtä helposti kuin tulomatka. Ilmeisesti ongelmana olivat passissa olevat viisumileimat. Virkailijoiden piti todennäköisesti varmistella erikseen Uuden Seelannin maahanmuuttoviranomaisilta, että onhan minun nimisellä henkilöllä nyt aivan varmasti asianmukainen oleskelulupa maahan, etten vaan yritä yhdistää omaa henkilötietosivua jonkun toisen henkilön passiin. Jouduimme siis käymään lukuisten eri henkilöiden juttusilla. Vaikka meitä kierrätettiin monien eri henkilöiden luona, ihmettelin sitä, miten ystävällisesti meihin kaikkialla suhtauduttiin. Minä kun olin varautunut tullivirkailijoiden röntgenmäiseen kaiken tappavaan katseeseen, joita olimme kohdanneet tammikuussa Uuteen Seelantiin saapuessamme sekä maaliskuussa Tongan reissulta palatessamme. Molemmilla kerroilla tullivirkailijoiden kysymykset ja katse saivat minut tuntemaan itseni kauan etsityksi sarjamurhaajaksi. Tästä johtuen oletin, että kun käyn tuon saman prosessin läpi rikkinäisen passin kanssa, hiillostus olisi astetta tiukempaa. Vaan ei, meille vaan hymyiltiin ja intoutuipa eräs virkailija kehumaan myös passikuvaani. Tuntui oudolta. Ehkä he eivät raaskineet kiusata raskaana olevaa naista. Uutta passia siis odotellaan saapuvaksi postin kautta lähiviikkoina.