Lakkaamattomat varpaankynnet

Lapsena ja nuorena aiheutin varmasti lukuisia harmaita hiuksia vanhemmilleni omalla hajamielisyydelläni. Alle kouluikäisenä ajantaju ei ollut vahvimpia puoliani. Kun ulko-ovi sulkeutui perässäni, unohdin vanhempieni sanat pian valmistuvasta illallisesta, jonka seurauksena vanhempani joutuivat soiteleman kavereideni koteihin, tulisikohan se Milla jo kotiin. Muistan tajunneeni myöhästymiseni vasta siinä vaiheessa, kun mielenkiintoisen leikin keskeytti puhelimen pirinä. Siinä vaiheessa kannatti jo juosta ulko-ovelle ja huikata puhelimeen vastaavalle, että hän ilmoittaisi minun jo lähteneen. Arvelin, että olisi aina parempi, jos pystyisi myöhästymisestä huolimatta vakuuttamaan, ettei kuitenkaan itse ollut unohtanut ruoka-aikaa. Murrosikäisenä olin taasen erikoistunut lompakon ja avaimien hukkaamiseen myöhästelyn lisäksi (jotka kylläkin aina löysivät tiensä takaisin luokseni). Joskus äitini tokaisi minulle, että tulen varmasti hajamielisyyksissäni unohtamaan vielä oman lapsenikin kauppaan. Aikuisiällä en kuitenkaan ole onneksi lennellyt enää niin korkealla pilvissä, etteivätkö peruspalikat pysyisi oikeilla paikoillaan. Kuitenkin nyt loppuraskaudesta pään sisäinen palikkakasa on taas toisinaan horjunut. On tuntunut siltä, että vaikka kroppa vielä jaksaisi, ei pää parka pysy enää perässä. Epäilenkin, että minulla on jo noussut maitoa - päähäni.

Viikko sitten perjantaina, joka sattui muuten olemaan virallinen Tenhon laskettu päivä, tein nuoruuteni tradition, eli unohdin avaimet kotiin. Samaisena päivänä yritin ”varastaa” kaupasta juuston. Jo muut ostokset maksettuani kainalostani tupsahti esiin yhtäkkiä kassaneidin sekä itseni hämmästykseksi juustopaketti. Hetken aikaa minua katsottiin arvioiden, olinko vain epäonnistunut varastusaikeissani, vai oliko juuston unohtuminen kainaloon vain pelkkää hajamielisyyttäni. Hajamielisyysselitykseni taisivat kuitenkin olla riittävän uskottavia, ison mahani kanssa. Ja hieman myöhemmin yritin ostaa Markun siskon pojan syntymäpäiväkakkuun vuosikynttilää. Kaupasta poistuttuani tajusin kuitenkin ostaneeni kaksi vuotta liian ison numeron. Ei muuta kuin takaisin kauppaan vaihtamaan oikeaan numeroon. Myyjällä oli hauskaa. Onneksi huomasin tuon virheeni jo tuossa vaiheessa eikä vasta sitten, kun päivänsankari olisi silmät loistaen alkanut puhaltaa synttärikynttilää sammuksiin. Myöhemmin autolla kotiin ajaessani taasen tunsin, kuinka ananas kieri ostospussista penkkini alle. Kotipihassa penkin alle kurkkiessani en kuitenkaan löytänyt ananasta koko autosta. Päivän aikaisempien kommelluksien perusteella aloin jo epäillä oman pääni toimivuutta.

”Ostinkos minä mitään ananasta?”
”No mikä sinne penkin alle sitten kieri, vai kierikös sinne mikään?”

Yritin kurkistella etupenkin alle edestä ja takaa, useampaan kertaan. Lopulta ulkoistin etsinnät Markulle, sillä uskokaa tai älkää ananaksen etsintä autonpenkin alta ison mahan kanssa voi olla yllättävän haasteellista, varsinkin kun päällä on hame, jonka helmat lentävät tuulen vireessä kainaloon. Onneksi pääni ei ollut vielä täydellisesti pehmentynyt, vaikka niin jo ehdin epäillä, sillä Markku löysi etsimäni ananaksen myöhemmin illalla. Autossamme kun takapenkit laskeutuvat yksinkertaisen mekanismin avulla etupenkkien alle, jolloin säilytystilaa saa taakse lisää. Ananas oli jotenkin päässyt livahtamaan tuonne lattian alle varattuun tilaan.

Tässä on virallisen lasketun päivän kunniaksi otetut mahakuvat, edestä ja takaa, likaisen peilin äärellä, joka sekin olisi jäänyt puhdistamatta, jos poika olisi tullut "ajallaan".





Toivottavasti pääni sisäiset palikat eivät jatkossa olisi aivan yhtä levällään. Tosin ystäväni ovat kyllä varoitelleet, että kuulemma tilanne vain tästä pahenisi, kunhan tuo pieni jätkänpätkä astuu kuvioihin mukaan. Täytyy kuitenkin toivoa, etteivät äitini ennustukset käy toteen.

Jätkänpätkä ei ole siis edelleenkään paljastanut itseään. Eilen kaupassa asioidessani eräs tuttu myyjä tuli jo kauhistelemaan, että vieläkö kuljen täällä yhtenä kappaleena. Kyllä. Onhan sitä itsekin jo melko malttamaton, mutta silti jäin miettimään, että mikä kiire tässä on. Päivä sinne päivä tänne, johan tässä on kärsivällisesti odoteltu niin monta kuukautta. Ei tässä ole vielä minnekään kiire, äidilläkin on vielä hiukset värjäämättä ja varpaankynnet lakkaamatta. Tosin ei siihen enää kauaa mene, että jätkänpätkä pötkötteleekin jo mahan ulkopuolella. Huomenna meillä on ultra ja tiistaina menemme lääkäriin, joka tekee arvion mahdollisesta synnytyksen käynnistyksestä.

Launtaina vietimme mukavan iltapäivän Markun ja Marjatan kanssa kiipeämällä One Tree Hillin päälle. Se on yksi Aucklandin 48 vanhasta tulivuoresta. Kukkulan juurella ja sen rinteillä kasvaa kauniita, vanhoja puita, joiden varjoissa oli miellyttävä kävellä kuumuudesta huolimatta.



Huippua lähestyttäessä varjopaikat vähenivät, mutta jaksoimme myös Tenhon kanssa kiivetä ylös asti.









Alaspäin tultaessa vaihdoimme asfalttitien lampaan jätöksillä päällystettyyn rinteeseen. Välillä piti kulkea paljain varpain, sillä rantaläpsyttimet yhdistettynä jyrkähköön rinteeseen ei ollut hyvä yhdistelmä.


Nyt niitä varpaankynsiä lakkaamaan!