Home, sweet home

Poikamme on nyt kaksi viikkoa vanha. Kotiin tulo on tuntunut ihmeelliseltä, hieman uuvuttavalta, jännältä, toisinaan jopa pelottavalta. Meidän lisäksemme uutta tulokasta ovat käyneet ihmettelemässä myös naapurit, mikä on tuntunut mukavalla tavalla yllättävältä huomioiden sen, ettemme ole asuneet näillä kulmilla kuin muutamat kuukaudet.


Naapurinmummomme Lee kiikutti kotiutumispäivänämme vauvalle yli puolen kilon tomaatin, joka minun piti ehdottomasti syödä, jotta poika saisi nauttia sen äidinmaidon kautta. Lee kertoi muuten suurimman puutarhassaan kasvattaneen tomaatin painaneen yli 1,5 kiloa! Viime viikolla kadun toisella puolella asuva Cindy piipahti ovellemme tuoden pojallemme tämän unipuvun.


Tällä viikolla ovellemme ilmestyi myös täysin tuntematon nainen lahjapaketin kanssa. Kuulemma paketti oli lähinaapurustolta. Ystävällisten naapurien lisäksi olemme hämmästelleet myös sitä, miten vilpittömästi tuntemattomat ihmiset ovat tulleet onnittelemaan vastasyntyneestä vauvasta. Kun poika oli viiden päivän ikäinen, lähdimme ensimmäiselle vaunukävelylle. Rantakadulla, puiston penkeillä istui kaksi, arviolta n. 18-vuotiasta poikaa viettämässä perjantai-iltaa. Kun saavuimme heidän kohdalleen, molemmat pomppasivat ylös, onnittelivat ja kysyivät, minkä ikäinen vauva on. Hämmentävää. Eivätkä he olleet edes juopuneen oloisia. Aika harva suomalainen nuorimies keskeyttäisi perjantai-iltansa viettoa tulemalla ihmettelemään pientä vauvaa ja onnittelemaan vanhempia.
Toissapäivänä olin vauvan kanssa ostoksilla. Kun olin maksamassa ostoksiani ja myyjä huomasi tiskin takaa pojan, hän sujahti kassan takaa luokseni, halasi ja onnitteli. Todella hämmentävää. Kyseli nimestä, synnytyksestä ja toivotteli meille kaikkea hyvää. Seuraavassa kaupassa sama homma. Sielläkin myyjä jäi kanssani juttelemaan, tuli silittämään olkapäätäni ja onnittelemaan. Kertoi, että ovat myös yrittäneet miehensä kanssa lasta, mutta eivät ole siinä vielä onnistuneet. Tällainen huomioiminen ei varmastikaan ole pelkkää asiakaspalveluun kuuluvaa konseptihymyä ja huomioimista, vaan se tuntuu pulpahtelevan aidosti ihmisten sydämistä, mikä tuntuu hyvältä.

Vauva itsessään vaikuttaa olevan, ainakin tähän päivään saakka, *koputtaa puuta* perustyytyväinen pieni mies. Sen sijaan hänen äitinsä oli reilun ensimmäisen viikon ajan ylikierroksilla käyvä haamu. Univelkaa kertyi synnytysviikonlopulta ja sairaalassa olo ajalta aivan liikaa. Elimistö ei osannut enää rauhoittua. Onneksi Markku on ruokkinut muutamien öiden ajan poikaa pumpatulla rintamaidolla, niin minäkin alan saada otteen tästä maailmasta. Tässä pojan ja isän tyylinäytettä viime viikonlopun kauppareissulta, jolloin nälkä taas yllätti pienen shoppailijan.


Viime viikolla, yhden viikon ikäisenä, pikkukaveri koki ensirakkautensa. Patricia ja Peter toivat sairaalaan vauvalle mustavalkoisia katselukuvia, jotka olemme usein kiinnittäneet vauvan vaunuihin. Pieni mies katselee kyllä kaikkia kuvia tarkkaavaisesti, mutta tämän naisen kasvoja hän voisi ihailla pienen ikuisuuden.


vaikka naisen kasvot siirrettäisiin hänen päänsä yläpuolelle, kääntää pieni mies rakkautensa sekoittamana itsensä siten, että näkee tuon hymyilevän naisen. Rakkautta ensisilmäyksellä?

Kotiin tultuamme täällä on käynyt kätilö jo neljästi kotikäynnillä. Vaikka rintaruokinta ei olekaan aivan helpolta tuntunut, on poika ilmeisesti saanut riittävästi ravintoa. Syntymäpainonsa hän oli saavuttanut jo kuuden päivän ikäisenä, jonka jälkeen paino on noussut tasaisesti ja omasta mielestämme poika on jo saanut pienoista pyöreyttä kasvoihinsa.

Toivottavasti ruokailut tästä vielä hieman helpottuisivat, sillä toisinaan poika meinaa nukahdella rinnalle ennen vatsan täyttymistä. Minun ja ruokailijan tiimityöskentelyä ei helpota lainkaan se, että täällä on ollut synnytyksestä lähtien melkoiset helteet. Monesti ruokailuhetket suoritetaankin miltei nakuna.


Ammetta emme ole vielä ostaneet, mutta hyvin on kylpeminen onnistunut myös tiskialtaassa. Poika kylpee jo kuin vanha tekijä ja vaikuttaa nauttivan olostaan.


Eilen kävimme vauvan kanssa hieman puistojuopottelemassa. Olimme menossa Auckland Museumiin, mutta matkalla sinne poika heräsi itkemään nälkäänsä, joten ei muuta kuin nurmikolle istumaan ja nälkäiselle tissi suuhun. Hieman ruokailija tuntui hämmästelevän varjoisasta paikastamme huolimatta päivänvalon kirkkautta.


Tähän saakka hän kun on vedellyt kauniita unia vaunulenkkejemme ajan. Me Markun kanssa sen sijaan ihmettelimme myöhemmin museosta löytyviä ihmeellisyyksiä. Tapasimme siellä muun muassa tällaisen jättilinnun nimeltään Moan.


Jättiläismäinen lintulaji asusteli Uudessa Seelannissa aina 1500-luvulle saakka, kunnes maorit metsästivät ne sukupuuttoon.

Elämä uuden perheenjäsenen kanssa alkaa pikkuhiljaa asettua raiteilleen. Päivät ovat työntäyteisiä, mutta merkintöjä työntäyteisestä arjestamme tullee tänne lisää satunnaisesti, kun pieni poika antaa meille aikaa istuskella tietokoneen ääressä.