sunnuntai 8. elokuuta 2010

Torvet liikenteessä

Keväällä 2009 liittyessäni kuntokeskuksen jäseneksi ihmettelin, miksi spinning-tunneista pitää maksaa ylimääräinen kertamaksu, kun kaikki muut tunnit sisältyvät jäsenmaksuun. Minulle selitettiin, että maksu peritään, koska pyöräilytunnit ovat niin suosittuja. Jäin ihmettelemään, miksi ne ovat niin suosittuja. Ovathan ne tehokkaita, mutta kyllä minä yleisesti ottaen valitsen pyöräretkelleni mieluummin raikkaan ulkoilman ja vaihtuvat maisemat kuin pimeän salin. Nyt täällä kauemmin asuneena ymmärrän, miksi pyöräilytunnit ovat kuntokeskuksen suosituin tunti. Ei täällä yksinkertaisesti uskalla pyöräillä ulkona. Kadut ovat täynnä hulluja autoilijoita. Päivittäin saa todistaa sitä, kuinka joku hermostuu liikenteessä, mikä on sikäli hieman kummallista, sillä uusiseelantilaiset ovat pääpiirteissään kerrassaan leppoista ja mukavaa kansaa. Kasvokkain hymyillään ja ollaan hyvin kohteliaita, mutta ratin takana kiukutellaan. Valitettavasti pyöräilijät ovat täällä liikenteen pohjasakkaa. Toki pyöräily on raskasta jo sen vuoksi, että maasto on niin mäkistä, mutta varmasti suurimman haasteen tuovat autoilijat. Patricia ja Peter ovat tästä huolimatta kulkeneet päivittäiset työmatkansa pyöräillen. 2009 vuoden alussa he kertoivat, että vähintään kerran viikossa joku autoilija yrittää säikäyttää heidät ohi ajaessaan. Kuulemma jotkut autoilijat juuri pyöräilijän kohdalle ajaessaan avaavat ikkunan ja karjuvat yllättäen pyöräilijälle siten, että huonossa tapauksessa pyöräilijä menettää tasapainonsa ja kaatuu. Silloin tuota oli jotenkin vaikea uskoa. Ehkä he liioittelevat, ehkä heille on muutaman kerran käynyt näin, mutta että joka viikko muka? - ajattelin epäilevästi. En epäile enää. Toki tuollaista älyttömyyttä harrastavat lähinnä autolastillinen teinejä, mutta se tuntuu olevan hyvin yleistä.


Uudessa Seelannissa on ollut paljon puhetta siitä, saavatko nuoret täällä liian varhain ajokortin. Täällä rattiin pääsee jo 15-vuotiaana, tosin vain täysi-ikäisen opastuksella. Opettajaksi käy vaikka vanhempi kaveri, jolla on opetuslupa. 16-vuotiaana saa virallisen ajokortin, eli pääsee tööttäilemään pyöräilijät kumoon ja vaunuissa olevat vauvat hereille. Suurin perustelu nuorten ajokortin saamiselle tuntuu olevan se, että Uusi Seelanti on maaseutumaa. Nuorten on päästävä maaseudulta kouluun. Hoh, hoijaa. Tässä kohtaa olen aina sanonut, että kyllä Suomikin on hajaseutuasutusmaa ja kyllä meillä nuoret koulunsa käyvät, vaikkei ajokorttia myönnetäkään kuin vasta 18-vuotiaille.

Hajaseutuasutus tuntuu toimivan myös samanlaisena perusteluna rattijuoppoudelle. Viime viikolla radiossa keskusteltiin kovasti siitä, tulisiko autoilijoiden promillerajaa laskea 0.8:sta 0.5:een. Rajan tiukentamista vastustavat ihmiset perustelivat mielipidettään sillä, että promillerajan laskeminen 0.5:een aiheuttaisi valtavan kansantaloudellisen tappion. Kuulemma rajan lasku aiheuttaisi sen, etteivät ihmiset enää kävisi niin paljoa ravintoloissa, jolloin moni paikka menisi konkurssiin ja työttömyys kasvaisi. Täysin aukotonta ja selkeää, kas kun ei ole itselleni tullut moinen tapahtumaketju mieleen.

Täällä ajaessa on saanut tottua siihen, että torvet soivat koko ajan. Äänimerkkiä käytetään toki toisinaan ihan asiallisissakin yhteyksissä, mutta suurimmaksi osaksi tuo liikenteen melusaaste on täysin käsittämätöntä. Välillä tuntuu siltä, että ihmiset purkavat vain aggressioitaan torven painamiseen. Tässä jokin aamu eräs mies ajoi perässäni puolen kilometrin verran, torvi pohjassa. Kyllä siinä ajassa ehti aamu-unisuus silmistä lähteä. Takana ajanut mies oli menettänyt hermonsa tilanteessa, jossa me molemmat olimme liikennevaloissa rinnakkain. Valojen jälkeen kaksi kaistaa yhdistyi yhdeksi siten, että tuon miehen kaista liittyi omaani, eli minulla oli häneen nähden etuajo-oikeus. Kiihdytin normaalisti ja kuvittelin, että arvon herra uudenkarhealla bemarillaan näyttäisi vilkkua ja sujahtaisi rauhallisesti taakseni, mutta sen sijaan alkoi torvi laulaa. Teki mieli pysäyttää auto ja mennä kysymään, että mikä nyt oikeasti painaa mieltä, oliko vaimon kanssa aamulla riitaa, maistuivatko aamumurot happamalta vai onko ihan muuten vaan ruuvit löysähköllä. Kun tiemme erkanivat, vilkutin tuolla ihanalle miehelle iloisesti, niin hänkin minulle vain yksi sormi pystyssä.

Usein torvea soitetaan myös jalankulkijoille. Viime vuonna olin ostoskeskuksen parkkipaikalla. Huom, parkkipaikalla! Ostoskeskuksen pihatietä ylittäessäni ja sen jo ylitettyäni viereeni ajaa auto torvi iloisesti soiden. Aluksi en noteeraa sitä mitenkään, mutta koska se soi ja soi, käännähdän kummissani, että soittaako joku tosiaankin sitä minulle. Kyyyyllä, minullepa hyvinkin. Tien varteen on pysähtynyt nainen, joka huutaa minulle avonaisesta ikkunasta, että miksi ylitän tien kohdasta, jossa ei ole suojatietä. Ja nyt kyse oli tosiaan kaupan parkkipaikan tiestä! Oikeasti ei minulle tullut mieleenkään ostoskeskuksen parkkipaikalla etsiä suojatietä. Suomessa on tottunut siihen, että kauppojen pihoissa jalankulkijat säntäilevät sinne ja tänne, kun taas autoilijat pääsääntöisesti ajavat tuollaisilla alueilla melko rauhallisesti. Naureskelin vain tuolle raivottarelle ja sanoin, että ”You are waisting your own time!”.

Täällä saa kyllä turvallisesti ylittää kadun, jos vain sattuu löytämään suojatien. Ne ovat täällä jalankulkijoiden pyhää maata. Ilmeisesti autoilijoita sakotetaan suojatiellä olevan jalankulkijan huomiotta jättämisestä isolla kädellä, sillä niin ylikuuliaisesti kaikki autoilijat suojatien eteen pysähtyvät. Siinäkin tapauksessa kun jalankulkija vasta miettii, kulkeeko katua suoraan vai kääntyykö suojatielle. Suomessa minulla oli taas tunne, etteivät autoilijat oikein kunnioita suojatietä. Jalankulkija saattaa joutua nököttämään suojatien vieressä ruuhka-aikaan pienen ikuisuuden, kun kukaan auto ei tee elettäkään hiljentääkseen vauhtia. Sen sijaan tuntuu, että Suomessa kunnioitetaan yleisesti jalankulkijoita enemmän. Suomalainen autoilija ei pääsääntöisesti pyri kiihdyttämään vauhtia ja soittamaan torvea, jos näkee ihmisiä ylittämässä tietä suojatien ulkopuolella. Täällä jalankulkijat suojatien ulkopuolella ovat kuin torilokkeja - kaasu pohjaan vaan, juoskoon alta pois, jos ehtivät.

Vilhonkin maailma on liikkeessä. Liikkumista harjoitellaan sekä päivällä että yöllä. Vielä hän ei varsinaisesti ryömi, mutta möngertää taaksepäin ja pyörii oman akselinsa ympäri kiinnostavien lelujen perässä.



Tällä hetkellä tahto olisi kuitenkin kovempi kuin taidot. Koska poika on löytänyt vasta peruutusvaihteen, kulkeutuvat monet mielenkiintoiset lelut vielä pienten käsien ulottumattomiin, mutta kun jotain saadaan käsiin, tutkitaan niitä hyvin keskittyneesti.



Käden ja silmän koordinaatiota on viime aikoina harjoiteltu myös sormiruokailun muodossa. Kasvisten ja hedelmänpalojen äärellä unohtuu orastava väsymys ja kiukku.




Päivät menevät leppoisasti. Vietämme paljon aikaa vuosi sitten Kaliforniasta muuttaneen Andrean ja hänen lastensa kanssa. Viime aikoina seuraamme on liittynyt alkujaan Kanadasta tänne muuttanut Ghada. Viime viikolla kävimme muun muassa Auckland Museumissa, uimahallissa ja puistossa leikkimässä.






Olen myös saanut yllättäen suomiäitiseuraa. Olimme myymässä joitain Vilholle pieneksi jääneitä vaatteita paikallisessa huuto.netissä. Kun eräs ostajista ilmestyi ulko-ovellemme vaatteita noutamaan, alkoi hän puhua vauvalleen suomea!!! Teimmekin sitten siltä istumalta treffit seuraavalle päivälle. Anne asustelee kiwimiehensä Davidin ja poikansa Fredin kanssa jopa tässä melko lähellä. Viimeistään nyt, kun joka päivälle on tapaamisia ja tekemistä, elämä alkaa tuntua samankaltaiselta kuin se oli Suomessa, normaalilta arjelta. Vaikka olo on tietyllä tapaa kuin kotona, ei se sitä silti ole. Ei mikään täysin uusi, menneestä elämästä irrallaan oleva, voi korvata lukuisten vuosien aikana kertyneitä ihmissuhteita ja niihin liittyviä muistoja.

1 kommentti:

  1. Aikas hauska sattuma että törmäsit tuohon suomalaiseen äippään noin!! :)
    Kiva, että sulla on siellä kaikenlaista päiväkahviseuraa, se oli ainakin itselle aika oleellista jaksamisen kannalta ettei ihan pelkästään kotosalla kököttänyt mammalomaa. Tietenkään joka päivä ei jaksa eikä tarvitsekaan mennä, mutta sillein sopivasti. :)
    Vilhokin on taas niin kasvanut, mahtavat pulleat posket pojalla ja ihana tuo poseeraushymy toussa kuvassa jossa hän on lelukaaren alla. <3

    VastaaPoista