.jpg)
Uudessa Seelannissa jotkut asiat olivat juuri päinvastoin kuin Suomessa. Kun aamulla itäiselle taivaalle nousevaa aurinkoa katseli nenä pohjoiseen päin, liikkui aurinko päivän aikana oikealta kädeltä vasemmalle. Suomessa aurinkoa katsellaan etelään päin, joten aurinko näyttää liikkuvan vastakkaiseen suuntaan, vasemmalta oikealle. Kun Suomessa on kesä, on Uudessa Seelannissa talvi. Kun Suomessa on yö, on Uudessa Seelannissa päivä.
Joskus 2009 loppuvuodesta, lämpimänä kevätpäivänä, etsiskelin työpäiväni ratoksi suomalaisia radiokanavia, joita netin kautta pystyy kuuntelemaan. Eräs löydöksistäni oli Yle Suomi, jonka Yöradio-ohjelma lähetettiin siten, että sitä pystyi kuuntelemaan suorana puolesta päivästä myöhäiseen iltapäivään asti. Ylen yöradion kuuntelusta tuli nopeasti yksi työpäivieni viihdykkeistä; uutisia Suomesta tasatunnein, välissä musiikkia, uusintoja kanavan päiväaikaan lähetetyistä puheohjelmista sekä juontaja, jolle kuulijat saattoivat lähettää tekstiviestejä tai soittaa.
Ylläni oli shortsit ja T-paita, jalassa sandaalit. Ulkona paistoi aurinko ja oli lämmintä. Työhuoneeni ikkunasta näkyi tehdasrakennuksia, palmuja ja Mt. Wellingtonin tulivuoren kraateri. Samaan aikaan Suomessa Yöradiosta soi Joel Hallikainen, jonka jälkeen kuolemanväsynyt Yöradion juontaja kertoi, kuinka ”siinä soi Kuurankukka, sellainen, jonka voi aamulla ehkä omassa koti-ikkunassaan tai auton tuulilasissa nähdä”.
Sen perään radion suoraan lähetykseen soittaa joku selvästi humaltunut äänen perusteella eläkeikää lähestyvä perus-Pentti Pohjois-Savosta. Soittaja kertoo kuinka elämä on ollut pientä alamäkeä jo pitkään ja viinanpirulainen on vienyt työn, vaimon ja talon. Kun katseli ikkunasta auringonpaistetta ja samalla kuunteli surkean humaltuneen suomalaismiehen tilitystä omasta kurjuudestaan, saattoi hyvin nähdä sen melankolian ja synkkyyden joka monissa aurinkoisissakin suomalaisissa jossain syvällä sisällä elää. Epäselväksi jäi, oliko se viinapiru kaatanut juomat Pentin kurkkuun asti, vai oliko Pentillä itselläänkin jotain vastuuta tapahtuneesta?
Uudessa Seelannissa ihmiset vaikuttivat aina iloisilta ja hyväntuulisilta. Kadulla vastaan kävelevät ihmiset tervehtivät, olivat iloisia ja täysin tuntemattomatkin jäivät toisinaan juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Ihmiset yksinkertaisesti vaikuttivat suomalaisen silmään huolettomilta, iloisilta ja onnellisilta – päällepäin. Kuten täälläkin tuli muutamaan kertaan mainittua, vaikutti toisinaan näkemämme ystävällisyys ja iloisuus joissain tilanteissa ehkä hieman epäaidolta näyttelyltä. Hieman yhdysvaltalaiseen tyyliin ihmiset tuntuivat pitävän yllä kauniiksi maalattua julkikuvaa, näyttää iloiselta ja hyväntuuliselta silloinkin kun sisällä myrskysi.
Sekä tuossa kiillotetussa ja kauniiksi koristellussa olemuksessa että suomalaisessa aitoudessa ja rehellisyydessä on hyvät puolensa. Ainakin itselleni Suomessa on helpompi uskoa siihen, mitä ihmiset sanoo. Positiivisia asioita ei sanota pelkästään sanomisen vuoksi. Toisaalta taas on totta, että ympäröivä maailma ja ilmapiiri vaikuttavat omaan itseensä ja omaan olemiseen. Iloisten ja hyväntuulisten ihmisten keskellä on helppoa olla itsekin iloinen ja hymyilevä. Siitäkin huolimatta, että oppi tiedostamaan sen, että kaikki se ympärillä hehkunut iloisuus ei välttämättä tullut suoraa sydämestä.
Uuteen Seelantiin matkatessa, sekä maan kääntöpuolella seikkaillessa alkuun kaikki tuntui kovin ihmeelliseltä ja erilaiselta. Ihmisetkin tuntuivat iloisemmilta ja ystävällisemmiltä. Nyt jälkikäteen asiaa tutkiessa vaikuttaa ehkä enemmänkin siltä, että yksilöinä kaikki ihmiset ovat ihan samanlaisia. Ei suomalaisen, ruotsalaisen, englantilaisen, amerikkalaisen, intialaisen, kiinalaisen tai pulskan polynesialaisen välillä yksilöinä välttämättä ole suurtakaan eroa. Kaikki ovat joskus iloisia, kaikki ovat joskus surullisia, kaikki itkevät silloin kun sattuu ja nauravat kun on hauskaa. Kaikki ovat ystävällisiä ja avoimia, jos ystävällisyydelle ja avoimuudelle on tilaa. Yksilöinä ei liene ole suuria eroja, mutta kollektiivisesti katsoen kuitenkin tuntuu siltä, että Uudessa Seelannissa iloisuus ja ystävällisyys oli jotain sellaista jota oli helppo tuoda esiin. Suomessa taas on helpompi olla vaitonaisempi ja pidättäytyväinen, vastata ”eipä tässä mitään ihmeempää” kun kysytään miten menee. Mitä Uudessa Seelannissa kaipasin, oli suomalainen aitous ja rehellisyys. Mitä Suomessa kaipaan, on uusiseelantilainen iloisuus ja avoimuus.
Koska itse olen päättänyt olla jatkossa omassa elämässäni suomalaisittain yltiöpositiivinen, voin kertoa että blogin pitkästä hiljaiselosta huolimatta Suomeen paluumme ja elämä täällä on ollut kertakaikkisen mainiota. Suomeen päästyämme pienestä Vilho-vauvasta on kasvanut iso poika. Vilho oppi jo talvella konttaamaan entistä paremmin, sen jälkeen nousemaan jaloilleen ja potkaisemaan palloa. Vaikka mitään varsinaista mallia tai esikuvaa pallon potkimisessa ei ole ollut, pallosta on tullut Vilholle ajoittain tärkein asia maailmassa. Ennen kuin Vilho oppi kävelemään, hän nousi seisomaan, potkaisi palloa ja meni pallon perään kontaten. Toistettuaan pallon potkaisua satoja kertoja, Vilho totesi, että pallon luo liikkuakseen ei tarvitsekaan laskeutua konttausasentoon – liikkua voi myös jalat suorana. Vilho siis oppi (ihan oikeasti) ensin pelaamaan jalkapalloa ja vasta sen jälkeen kävelemään. Sanojen alkutavuja pieni poika alkoi toistelemaan alkutalvesta, kaksi ensimmäistä kokonaista sanaa tulivat samana päivänä alkukeväästä:
PAL-LO! PE-LAA!
Tämän jälkeen sanamäärä on kasvanut valtavasti, mutta Vilho edelleen puhuu tavallisesti vain sanojen alkutavuilla. ”MA – KAA” tarkoittaa että maito kaatui lattialle.
Omaa lastaan katsoessa varmaan kaikista vanhemmista tuntuu, että juuri se oma lapsi on kaikista nokkelin, suloisin ja älykkäin. Niin on myös Vilho! Viime viikkoina Vilho on oppinut EI-sanan käytön ja viljelee sitä ahkerasti. Kaikkiin kysymyksiin saa vastauksena EI! Vilho ei vielä ole sanonut kyllä, mutta ilmaisee asian nyökyttämällä päätään.
Lähes kaikkiin kysymyksiin Vilho siis vastaa EI! On kuitenkin ainakin kaksi kysymystä, johon Vilho useimmiten vastaa nyökyttämällä: ”Haluaako Vilho mennä ulos?” ja ”Silitetäänkö Vilhon päätä?”
Onko Vilholla nälkä? EI!
Onko Vilholla jano? EI!
Onko vaipassa kakka? EI!
Haluaako Vilho jogurttia? EI!
Haluaako Vilho maitoa? EI!
Silitetäänkö Vilhon päätä? "nyökkäys, nyökkäys, nyökkäys"
Suomeen paluun jälkeen minulle tarjottiin töitä melkeinpä heti UPM:ltä. Työ oli leppoisaa kahvin juontia, pullan syöntiä ja asioiden paperille piirtelyä. Irtisanoin Heinätorin vuokra-asukkaamme, koska päätimme muuttaa sinne itse asumaan. Tilapäismajoitukseksi löytyi tutun kautta kalustettu kaksio Tampereen Armonkalliolta. Milla vietti kevätpäivät Vilhon kanssa ja arjen jollain tapaa palattua elämäämme aloitti työnhaun. Koska näytti, että Millan olisi helpompaa löytää oman alan töitä pääkaupunkiseudulta, aloimme harkita muuttoa etelään. Tämän seurauksena irtisanouduin UPM:ltä muutaman kuukauden työskentelyn jälkeen ja otin työn Vantaalta FINN-ID nimisestä yrityksestä. Kuitenkin viikko uuden työni aloittamisen jälkeen Millalle tarjottiin uravalmentajan paikkaa vakuutusyhtiöasiakkaiden paristaTampereelta. Nyt siis minä teen töitä pääosin kotoa käsin ja käyn Vantaalla kerran viikossa. Milla työskentelee kolmena päivänä viikossa, näin pieni Vilhokin saa tutustua päiväkotimaailmaan hieman pehmeämmin. Tosin tulevana syksynä Millakin alkaa todennäköisesti työskennellä kokoaikaisesti. Vaikka oma työni on hieman hankalaa käytännön järjestelyjen kannalta, olen itse työhön erittäin tyytyväinen ja näillä näkymin aion jatkaa Vantaalla viikoittain kulkemista jatkossakin.
Asuttuamme pitkään 50 neliön kaksiossa, ajatukset Heinätorille takaisin muuttamisesta alkoi tuntua hieman arveluttavilta. Heinätori on kaikista tähänastisista kodeistamme molempien mielestä ylivoimaisesti mukavin, mutta asuintilojen puolesta asunto olisi ollut hieman ahdas. Ullakolle suunnitellun laajennuksenkaan kanssa asunto ei olisi ollut kuin pieni kolmio. Sekin olisi parissa vuodessa alkanut tuntua liian ahtaalta. Siksipä eräänä toukokuisena päivänä saimme kuningasajatuksen kokeilla pistää Heinätori myyntiin. Kiinteistövälittäjä oli käynyt jo Helmikuussa tekemässä arvion asunnon arvosta, koska tahdoimme saada jonkinlaista kuvaa siitä, minkä verran varallisuutta isomman asunnon hankintaan meillä voisi olla. Tuota hinta-arviota katsellen kävimme ottamassa muutamia valokuvia asunnosta ja laitoimme myynti-ilmoituksen. Viikon ajan puhelin soi yllättävänkin tiheään; ostaja-ehdokkaita oli useita ja lopulta kaksi pariskuntaa oli halukkaita tekemään tarjousta asunnosta. Toinen pariskunnista tarjosi hintapyyntömme mukaisen hinnan ja kaupat tehtiin nopeaan tahtiin.Välittäjällekään ei tarvinnut mitään maksaa, joten ylimääräistä rahaa jäi kauppojen jälkeen mukavasti.
Lauantaina 18. kesäkuuta olimme olleet tekemässä loppusiivousta asunnolla kuskattuamme ullakolla säilytyksessä olleet tavarat Ylöjärvellä sijaitsevaan varastoon. Illalla istuskelimme pitkään asunnon tyhjillä lattioilla ja juttelimme siitä, kuinka mukavaa Heinätorilla oli ollut asua. Tuossa hetkessä totta puhuakseni asunnon myynti kadutti. Tuossa hetkessä, viinilasi kädessä asunnon puulattialla istuskellessa meillä ei ollut minkäänlaisia tarkempia lähitulevaisuuden suunnitelmia lomailun- tai asumisemme suhteen. Emme tienneet sitä, että viikko sen jälkeen olisimme starttaamassa kesälomamatkalle Sisiliaan. Emme tienneet myöskään sitä, että kolme viikkoa sen jälkeen olisimme pankissa neuvottelemassa asuntolainasta. Näin kuitenkin kävi.
Tässä loppuun muutamia kuvia Sisiliasta:
tässä ihmetellään ihmeellistä isoa ötökkää
ja tässä taas Vilho on riemukkaana ruokkimassa lampaita kotieläinpuistossa Sastamalassa:
Nyt kaikenlaisten sattumien jälkeen olemme siis palanneet Suomeen, löytäneet molemmat työpaikat, minä olen myynyt rakkaan kotimme ja olemme ostaneet palan Tampereen historiaa yli satavuotiaan hirsitalon muodossa Pispalanharjun päältä. Lähitulevaisuudessa remonttikuulumisiamme voi seurata täältä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti