Bangkok shocks, Saigon shakes, Hanoi Auckland rocks.

Joskus 80-luvun puolivälissä tiesin omasta mielestäni maailmasta jo paljon. Olimme tehneet joitakin ulkomaanmatkoja ja eri maiden kaupunkien nimiä oli jäänyt mieleeni. Tiesin missä oli Amsterdam. Sain vanhemmiltani joka lauantai viisi markkaa jotka käytin lauantaisella kauppareissulla Nokian välikadun karkkikauppaan. Irtokarkkeja myytiin kappalehintaan, ei grammoittain kuten nykyään. Irtokarkit maksoivat 10 penniä, isommat karkit 20 penniä ja suklaarusinat 5 penniä kappaleelta. Ihmisen ruumiinosat oli luonnollisesti tullut jollain tapaa tutuksi ja isojen poikien hiekkalaatikkopuheista olin oppinut myös rumia sanoja, erilaisia nimityksiä ruumiinosille joita äidin kuullen ei kannattanut mainita.

Eräänä iltava, kun olin täyttänyt seitsemän vuotta ja uteliain mutta hieman epävarmoin mielin odottelin seuraavana syksynä alkavaa koulua, istuin olohuoneen lattialla omien leikkieni parissa. Televisiossa pari hassun näköistä värikkäisiin vaatteisiin pukeutunutta setää jutteli outoja, minä en paljoakaan ymmärtänyt ja siksipä en ohjelmaan paljoa huomiota kiinnittänyt. Edellä luetellusta tietämyksestäni johtuen kiinnostukseni TV ohjelmaa ja vähän eriskummallisesti puhuneita setiä kohtaan kasvoi huomattavasti kun toinen sedistä kaivoi taskustaan nipun rahaa ja totesi jotain, että ”siinä on kolkyt tonnia ja kun rahat loppuu mennään Amsterdamiin myymään persettä”.

Luulisin että muut televisiota katselleet tunsivat silloin jonkinlaista myötähäpeää, mutta yksi katsojista kuitenkin keskeytti leikkinsä ja totesi hiljaa mielessään ”ooo! Hassu setä puhuu rumia telkkarissa!”. Se oli Antti Hulkko, alias Andy McCoy ja Hanoi rocks. Silloin en sitä tiennyt, mutta nyt tiedän. En ymmärtänyt paljonko se kolkyt tonnia oli, mutta oli se ainakin hiton paljon enemmän kuin minun viikkorahani. Mieltäni hieman askarrutti kysymys setien rahojen loppumisesta - menisivätkö he oikeasti Amsterdamiin ja myisivät takapuolensa?

Tammikuun alussa meillä oli lentoliput, pari rahtilaatikkoa matkalla kohti Aucklandia ja hieman rahaa suomalaisella pankkitilillä. Jokainen voi itse arvuutella kuinka tosissamme olimme kun puhuimme keskenämme lähitulevaisuuden suunnitelmista vähän tuohon Andy McCoyn tyyliin; mitä tekisimme jos töitä ei löytyisi ja rahat loppuisi. Nyt kuitenkin näyttää käyneen niin, että meidän ei tarvitse Hulkon pojan hätävarasuunnitelmaa käyttää, koska sinnikkään yrittämisen jälkeen sain työtarjouksen Aucklandista muutamia viikkoja sitten. Tarjous oli jonkun rikkaan Uusseelantilaisen yrittäjän isolla rahalla pystyyn pistämästä firmasta nimeltä Naverisk. Tarjous vaikutti kaikin puolin sopivalta, työ juuri sellaiselta mitä olin etsinyt ja siksipä päätin hyväksyä tarjouksen. Töiden löytymistä lähdettiin juhlistamaan Tongalle. Ennen matkaa kiertelimme tekemässä pikkuostoksia Aucklandissa, snorklaustarvikkeita sukellusliikkeestä ja aurinkovoidetta ynnä muuta supermarketista. Pak’N Saven kassajonossa puhelimeni soi ja soittaja oli Paula Woodman Zephyr Tecnology:stä. Olin lähettänyt heille hakemuksen juuri ennen kuin sain työtarjouksen ja nyt kun Paula kyseli minua työhaastatteluun, totesin heti alkuun että olen jo saanut melko kiinnostavan työtarjouksen ja olen juuri matkalla Tongalle tarjousta juhlistamaan. Pienen pohdinnan jälkeen totesin kuitenkin että Zephyr vaikutti varsin kiinnostavalta yritykseltä ja lupauduin tulemaan matkan jälkeen katsomaan mitä heillä olisi tarjota. Vajaa viikko Tongalla sujui rattoisasti ja Uuteen Seelantiin palattuamme ei seuraavan aamun työhaastattelu juuri kiinnostanut. Perjantaiaamuna heräsin varhain ja haastatteluvaatteita päälle pukiessani tuumailin että voisin perua koko haastattelun koska olin niin tyytyväinen saamaani tarjoukseen. Lopulta kuitenkin päätin ajella Aucklandin eteläpuolelle Mt Wellingtonin juurelle jossa Zephyrin toimisto sijaitsee. Haastattelijana oli yksi englantilaismies ja yksi ranskalainen. Haastattelu oli tyypillisen työhaastattelun sijasta mukavaa jutustelua ja sitä kesti kaksi ja puoli tuntia. Välissä pidettiin erilaisia osaamistani kartoittavia testejä, välillä Paula Woodman kantoi kahvia pöytään ja välillä kerrottiin huonoja vitsejä. Viihdyin. Puhelimessa olin selkeästi kertonut toisesta työtarjouksestani ja siksipä oletin tuotekehityksen johtaja Paul Mallinsonin tienneen tarjouksestani. Haastattelun lopuksi Paul sanoi, että pohtisivat jatkohaastatteluun otettavia henkilöitä seuraavalla viikolla, haastatteluja pidettäisiin sitä seuraavalla viikolla ja lopulliset valinnat tehtäisiin huhtikuun puolivälissä. Lopuksi Paul Mallinson tiedusteli mitä muita töitä olen hakenut. Oli perjantai-iltapäivä ja olin sopinut toisen tarjouksen tekijän kanssa alustavasti että aloittaisin työt maanantaina. Vasta siinä vaiheessa haastattelua ymmärsin, ettei haastattelijalla ollut mitään aavistusta toisesta työtarjouksestani ja koska en missään tapauksessa voisi odotella Zephyrin haastatteluja kolmea viikkoa, totesin mielessäni että ei sitten. Koska reippaasti yli kaksi tuntia kestäneen haastattelun jälkeen olisi reilua toista osapuolta kohtaan kertoa omasta tilanteestani, päätin pienen harkinnan jälkeen todeta leppoisasti ”aloitan työt ensi maanantaina – te voitte päättää missä”. Paul’n ilmoittama kolmen viikon harkinta, pohdinta ja jatkohaastattelut lyhenivätkin yllätyksekseni viiteen minuuttiin ja käytännössä vain kysymykseen siitä, että kummassa yrityksessä haluaisin mieluummin työskennellä. Lauantaina vuokra-asuntoa etsiessämme sain puhelimitse virallisen työtarjouksen, sunnuntaina iltapäivällä näennäisen harkintani jälkeen hyväksyin tarjouksen ja sovin aloittavani työt seuraavana aamuna. Kirjoitin lyhyen selvityksen tapahtuneesta ensimmäisen tarjouksen tekijälle. Syy matkaamme Tongalle oli siis juhlistaa saamaani työtarjousta – tarjousta jota en lopulta hyväksynyt.

Uusi työpaikkani on siis Zephyr Technology, yritys joka valmistaa mm. sykemittareita mutta ei pidä kuitenkaan suomalaisia Polaria tai Suuntoa kilpailijoinaan. Zephyr valmistaa tuotteita joukkojen tarkkailuun, esimerkiksi palokunnille. Järjestelmän idea palokuntien tapauksessa on jotakuinkin sellainen että autosta käsin voidaan tarkkailla jokaisen palomiehen sykettä, hengitystä, ruumiinlämpöä ja asemaa ja voidaan välittömästi nähdä mikäli jollain on ongelmia. Tunnetuin asiakas lienee San Francisco 49ERS jolle järjestelmä on myyty kuukausi sitten. Tässä tapauksessa valmentaja näkee jokaisen pelaajansa sykkeen, hengitystahdin, yms. Ominaisuus josta pelaajat ei varmasti pidä on se, että valmentaja näkee myös statistiikkaa kuinka suurella prosentilla maksimisykkeestään kukin pelaaja toimii pelin aikana.

Ensimmäisen työpäiväni lopetin kesken vedoten siihen että lähden katsomaan vuokra-asuntoa. Perjantain pidin vapaata, kirjoitimme vuokrasopimuksen, ostimme sängyn, pöydän ja neljä tuolia, pölynimurin, vedenkeittimen, voileipägrillin, astioita, silitysraudan ja muuta. Perjantai-iltana, vain viikko siitä kun olin ensimmäisen kerran haastattelussa tavannut tuotekehitysjohtaja Paul Mallinsonin, istuimme hänen ja tulevan vaimonsa luona viinilasillisella sekä hakemassa Paulin maahanmuuttajille lahjoittamaa televisiota. Viikonloppuna ostimme vielä yhden hyllyn, sohvan, vaatekaapin ja tuolin. Nettiyhteys on saatu avattua ja meillä on myös oma lankapuhelinliittymäkin niin kuin jokaisessa Uusseelantilaiskodissa vielä tänä päivänä on. Suurin osa kalusteista on käytettyjä, sänky sentään hankittiin ihan uutena.

Muutama viikko sitten vielä ihmettelin että mistähän täältä töitä oikein löytää. Nyt matkaan aamuisin junalla 10kilometrin päähän Mt Wellingtoniin ja kotimme on Aucklandin keskustan postinumeroalueella 1010. Osoitteen kaikki siitä kiinnostuneet saa sähköpostilla tai Skypen välityksellä.

Asunto on reilun 50 neliön kaksio viidennessä kerroksessa. Matkaa Queen Streetille on 10min kävellen ja Skytowerin masto näkyy parvekkeelle. Taloyhtiössä on parkkihalli, tenniskenttä, uima-allas, kuntosali ja sauna - jonka kiukaalle ei saa heittää vettä. Kiva.
Nyt siis kaikki vierailua suunnitelleet voivat alkaa varailla lentojansa Aucklandiin. Uuden kotikaupunkimme profiili näyttää siis yöaikaan tällaiselta.


Suomalaisia uutisia seuratessa sattui silmääni että eilen Hanoi Rocks veti viimeisen keikkansa ja sitten lopettaa uransa. Nyt voin sitten innokkaana odotella ja ihmetellä lähteekö se hassusti puhuva ja värikkäästi pukeutuva setä Amsterdamiin.