Syksy palmun alla, pölyhuiska kädessä

Täällä on syksy, luulisin. Palmujen taustalla on yhä useammin harmaa taivas ja katukuvassa näkyy jo villamyssyjä ja untuvatakkeja. Itse hikoilen vielä useimmiten t-paidassa. Päivälämpötilat ovat olleet 20 asteen kieppeillä. Yöaikaan nukumme yhä ikkunat auki. Todellinen syksy. On tässä sentään jotain aitoa ja tuttua syksyn henkeä, sillä talviaikaan siirtymisen jälkeen täällä tulee pimeä jo melko varhain.

Syksyn pimenevässä illassa onkin hyvä kirjoitella vielä mieleenpainuvimpia välähdyksiä Tongan auringon alta:

Tongan aurinko oli hyvin paahteinen ja se paistoi miltei koko ajan. Tämä alla oleva kuva on kuitenkin yksi suosikkini matkakuvistamme vahvojen värejen ja lähestyvän yömyrskyn vuoksi. Toinen majapaikoistamme sijaitsi tässä rannalla ja olemme kävelemässä etäämmällä näkyvään punaiseen rakennukseen, jossa sijaitsi yksi Tongan arvostetuimmista ravintoloista. Valitettavasti emme päässeet terassille syömään, sillä kaikki ikkunat oli vedetty pressujen alle tulevan myrskyn varalta.

(Kliketi, kliketi, niin saatte kuvia isommiksi.)





Peseytyminen Tongalla ei ollut kovin yksinkertaista. Meillä oli kyllä oma kylpyhuone, mutta sen käyttäminen oli haasteellista. Kylpyhuoneessa, kaikenlaisen moskan alla, oli kyllä lattiakaakelit, mutta paljain jaloin suihkuun ei tehnyt mieli mennä. Onneksemme meillä oli uudet sukellusräpylät! Ennen kylpyhuoneeseen astumista olo oli kuin salaisella agentilla, kun tarkastin peilin kautta, oliko reitti selvä. Ei torakoita katossa, ei seinillä, ei pöntön takana. Hämähäkit ja muut pikku kaverit siedin. Jostain syystä pari lomapäiväämme sattui juuri samaan aikaan kuin paikalliset torakat viettivät sukukokousta kylpyhuoneemme hulppeissa olosuhteissa. Viemärin syövereistä ryömi aina uusia reippaita kavereita, kun edellisen olimme saaneet hengiltä. Näinä hetkinä piti peseytyminen hoitaa merivedessä tai yöpymispaikkamme pihasuihkussa, jonne oli loistavat näkymät majapaikkamme ”ravintolasta”. Vielä monia päiviä matkamme jälkeenkin herätin Markun yöllä siihen, että olin aivan varmasti nähnyt, tuntenut ja kuullut, kuinka torakat pitävät bileitään vuoteessani. Vasta kun valot syttyivät, tajusin olevani vain unitokkurassa.

Siinä missä torakat syöpyivät mieleni möröiksi, tongalaiset ihmiset painuivat yhtä vahvasti sydämeeni. Me olimme kiinnostuneita heistä ja he meistä. Tongalaisiin oli helppo tutustua. Vierailimme muun muassa paikallisessa koulussa. Satuimme vain olemaan päiväkävelyllä ja hymyilemään oikeaan suuntaan, kun paikallinen opettaja huiskutteli ja pyysi meitä vierailulle. Saimme kuulla, että alle 12-vuotiaille opetus tapahtuu kaksikielisenä, myöhemmin pelkästään englannin kielellä. Periaatteessa hyvä idea, mutta hieman ontuva, sillä koulun opettajien englannin kielen taito ei ollut kovinkaan vahvalla pohjalla. Saimme luvan valokuvata innokkaita koulun oppilaita ja lupasimme myöhemmin Uuteen Seelantiin palattuamme postittaa heille ”luokkakuvia”.



Lähtiessämme toinen opettajista antoi omasta kaulastaan tämän kauniin ”korun”, jonka hän oli kuulemma tehnyt itse.




Kuuleman mukaan tongalaiset ovat anteliaampia mitä heidän oma varallisuutensa sallisi. Lehtikorun lisäksi sain lahjoja eräiltä varjoisan puun alla loikoilevilta paikallisnaisilta, jotka halusivat lahjoittaa meille ison kasan simpukoista valmistamiaan korujaan.

Vaikka tongalaiset johtavatkin liikalihavuuskäyrissä, rikollisuuden suhteen jäädään hännille. Tonga tuntui ja kuulemma onkin hyvin turvallinen maa. Turistien ei tarvitse puristaa käsilaukkujaan rystyset valkoisena, eikä jokainen vastaantulija pimeyden tullen ole potentiaalinen sarjamurhaaja. Epäilyttävimmät hetket koimme, kun meitä lähti seuraamaan n.10-vuotias poika, joka halusi nimemme ryppyiseen paperilappuun. Vaikka poika ei puhunut juurikaan englantia, ymmärsimme, että hän haluaisi rahaa johonkin keräykseen, tai niin hän ainakin väitti. Meillä ei sillä hetkellä ollut käteistä. Emmekä tiedä, olisiko kolikoillamme rahoitettu pikkupoikien tupakkakokeiluja, vai paikallisten lasten koulupukuja. Kenties tällä pojalla oli käynyt parempi tuuri oman rahankeräyskampanjansa kanssa, kolmesta tupakista päätellen.




Yksi Tongalainen erityispiirre oli vahva uskonnollisuus. Tongalla on 100 000 ihmistä ja 500 kirkkoa. Sunnuntaisin jo ennestään verkkainen elämänmeno hiljenee täysin. Kaikki ovat kirkossa. Uskonnollisia ihanteita on vielä vahvistettu paikallisella lainsäädännöllä. Moottoriajoneuvojen käyttö oli kielletty, kauppojen ja ravintoloiden oli oltava kiinni ja jopa uiminen oli sunnuntaisin tongalaisilta kiellettyä. Uskonnollisuus näkyi myös maan hautajaiskulttuurissa. Siinä missä länsimaisessa kulttuurissa yksilö ei saa läheisen kuollessa jäädä suohon, eikä tuulikaappiin makaamaan, saattavat tongalaiset pysähtyä vuoden päiviksi, surulle aikaa antaen. Jos tongalaisessa kylässä joku kuolee, suree koko kylä. Vähintään kolmen päivän ajan kaikki pukeutuvat mustaan surupukuun ja hiljentävät elämänsä, lähiomaiset tosiaan jopa vuodeksi. Paikalliset kauhistelivat, kun kerroimme, että Suomessa ihmiset eivät välttämättä edes tiedä, jos kuolema on vieraillut naapurustossa.
Tässä paikallista hautausmaatyyliä:





Tongalla pääsin myös toteamaan, että Nemo-kalan sukulaisilla on hulppeat olosuhteet Tyynenvaltameren aalloissa. Olen aina hieman harmitellut, koska en voi harrastaa laitesukellusta, sillä korviani ei ole valmistettu paineeseen. En ollut kuitenkaan aikaisemmin ajatellut, että vedenalainen maailma voisi näyttäytyä niin upeana myös ihan vain snorkkelin avulla. Luulin, että näkemiämme kaloja olisi vain Disneyn animaatioelokuvissa. Kirkkaassa vedessä kelluminen ja alapuolella avautuvan väriloiston katseleminen tuntui uskomattoman upealta – ja se ihana hiljaisuus. Tässä joku viikonloppu täytyy testata snorkkelia ja räpylöitä märkäpuvun kanssa myös Uuden Seelannin vesissä. Eiköhän täälläkin joku kala asustele.

Viimeisen lomapäivämme vietimme tämän reippaan paikallismiehen kyydissä.

Oman auton vuokraaminen ei tullut kuuloon, sillä auton pystyi vuokraamaan vain sellainen henkilö, jolla on tongan ajokortti. Ilmeisesti paikallisen ajokortin olisi tosin saanut vain pienellä paperien selvittelyllä, mutta emme siihen ryhtyneet, koska paikallisten joukostakin tarjoutui innokkaita saaren esittelijöitä. Monien nähtävyyksien löytäminen omin toimin olisi ollut myös todennäköisesti melko mahdotonta, sillä saarella ei varsinaisesti ollut mitään sen suurempia tienviittoja. Tämän lisäksi monet maan nähtävyyksien luokse vievät tiet olivat sankan kasvillisuuden peitossa. Huonona puolena meidän paikallisessa kuskissamme oli se, ettei hän oikein meinannut pysyä ajaessaan hereillä, mutta kun asiasta mainitsi ystävällisesti, pysyttiin hereillä taas muutama kilometri. Kävimme muun muassa ihastelemassa saaren jylhempää rannikkoa. Tutustuimme myös luolaan, jonne ei päivänvalo yltänyt. Lyhtyjen valossa hapuilimme syvemmälle luolaan, jonka uumenista löytyi makeavetinen ”uima-allas”. Vaikka kylmä vesi virkisti paahtunutta ihoa, en minä siellä pitkään polskutellut. Olen aivan varma, että siellä syvissä vesissä asusteli joku kauhuelokuvien vesihirviö.





Nyt on arki astunut Aucklandilaisen maahanmuuttaja pariskunnan elämään. Koti on kursittu kokoon pääosin kierrätetyistä huonekaluista, Markku viihtyy työssään ja minä olen leikkinyt kotirouvaa pölyhuiskan, reseptivihon ja jumppakenkien muodossa. Pysyväksi olotilaksi ei tämä kotirouvaleikki jää, mutta onpahan omalla tavallaan ollut mielenkiintoistakin leikkiä näin pienessä piirissä, kun koko elämäni ajan olen tottunut siihen, että päivät täytyvät työstä, opiskelusta, harrastuksista ja ystävistä. Aina on ollut kiire. Kirjat ovat jääneet lukematta ja uudet ruokareseptit kokeilematta. Nyt pitäisi olla pipon akut ladattuina eläkeikään saakka. Viime viikolla aloin tutkailemaan, mitä paikallisilla työmarkkinoilla olisi tarjottavana vastavalmistuneella maisterisnaiselle. Paljonkin, jos vain aluksi pääsisi johonkin sellaiseen paikkaan, missä pääsisin vahvistamaan suullisen kielitaitoni sille tasolle, että oikeasti voisin harkita oman alani työtehtäviä. Kielikurssit veisivät minut konkurssiin, joten vaihtoehtoina ovat vapaaehtoistyö tai jokin käytännöllinen palkkatyö. Kumpikin käy. Ehkä olen tämän viikon jälkeen viisaampi, sillä torstaina olen osallistumassa sellaiseen maahanmuuttajatyönhakijoiden workshoppäivään, missä käydään läpi Uuden Seelannin työmahdollisuuksia.