Tonga - listakärjessä

Tongalaiset ovat vuosi toisensa jälkeen olleet kärkisijoilla, kun WHO on listannut kansallisuudet aina liikalihavuuden perusteella järjestykseen. Turistina Tongalla on kuitenkin hankala kerätä vararavintoa vyötärölle. Tongatapulta löytyi kyllä muutamia ruokakauppoja, mutta valikoimaan kuului lähinnä säilykepurkkeja, puoliksi sulaneita pakasteita ja torakan tappoon tarkoitettuja spraymyrkkyjä. Ja koska olimme turisteja, emmekä kauppaan mennessämme olleet vielä yöpyneet saarella, emme älynneet ostaa edes noita jälkimmäisiä. Kaupasta poistuessamme totesimme vain, että tällä lomalla taidetaan syödä vain ravintoloiden tarjontaa.

Tongalaisissa ravintoloissa on vaan se huono puoli, ettei niitä ole tehty paikallisille, joten vain harvat ravintolat kuuleman mukaan valmistavat Tongan perinneruokia. Ensimmäisenä iltana meille olisi kelvannut kyllä ihan mikä tahansa ruoka. Vastaan tuli ensimmäisenä paikka, joka mainosti olevansa Fish&Chips -ravintola. Valitettavasti heillä vain ei ollut mitään muuta kuin säilykkeitä, ei fisua eikä sitä potaattiakaan. Tässä istuskelen seuraavan ravintolan pöydässä.

Ravintolassa oli ainoastaan yksi työntekijä, joka oli niin sikeässä unessa, että hetken aikaa pelkäsin huhuilevani kuolleelle ihmiselle. Onneksi kyse oli kuitenkin vain päiväunista ja me saimme ruokaa, grillattua kanaa - mikä oli ainoa vaihtoehto, mitä oli tarjolla. Koko pikaruokapaikka ei siis myynyt mitään muuta kuin grillattua kanaa.

Saarelta ei löydy Prismaa, eikä viiden tähden ravintoloita, mutta siellä on jotain paljon ainutlaatuisempaa. Siellä oli taivaallisia hedelmiä - joka puoella! Koko saari tuntui olevan yhtä isoa maatilaa, kaikkialla oli eksoottisia hedelmäpuita.


Banaanitertut kasvoivat saaren pääkadun varrella. Vaikutti siltä, että kuka tahansa olisi voinut niitä nälkäänsä poimia. Todennäköisesti se olisi ollut sallittua, sillä tongalaiset eivät arvosta yksitysomistamista. Jos minulla on jotain mitä sinulta kenties puuttuu, olet vapaa lainaamaan sitä ilman mitään erillispyyntöä. Lainaus on voimassa niin kaun kunnes joku toinen katsoo tarpeelliseksi lainata sen itselleen. Paikallinen mies nimeltä Leki kertoi meille, että Tongalaiset eivät juuri liion käytä kiitos sanaa. Sana on ollut heille (ilmeisesti) tarpeeton, koska kaikki on ainakin periaatteessa kaikkien käytettävissä, eikä noista lainauksista tarvitse erikseen kiitosta perään huudella. Leki kuvaili, kuinka hänestä oli aikoinaan tuntunut oudolta, kun turistit lisäsivät aina kaiken perään kiitos. Leki kertoi, ettei hän aikasemmin edes oikein ymmärtänyt koko sanan merkitystä, mutta nykyään oli jo tottunut tuohon outoon turistien tapaan kiittää kaikesta. Myös taksikuskimme kuvaili, että jos Tongalla tulee nälkä, voi vain mennä naapurin ovelle ja pyytää ruokaa. Perään hän nauroi, että jos saman tekisi Uudessa Seelannissa, ruoan sijasta saisi kuulan kalloon.

Tämä Tongalaisten yhteisöllisyys näkyi myös vapaiden kanojen ja sikojen muodossa. Kun loman alussa näin kadulla viipottavia porsaita, ajattelin, että nyt joltain on päässyt elukat vapaaksi. Todellisuudessa eläimien ainoana häkkinä toimi vastaantuleva meri.



Ehkä ne joku omisti, tai sitten ei. Olivatko he onnellisempia kuin suomalaiset häkkieläimet, sitäkään en tiedä. Osa eläimistä näytti kyllä kovasti aliravituilta.

Uusi ystävämme Leki vihki meidät muutamiin paikallisiin tapoihin, kuinka juodaan kavaa ja kuinka haetaan kookos puusta. Kava on jonkun kasvin juurta, jota paikalliset juovat alkoholin siasta. Joka kylällä on omat kavajuhlat, missä yleensä miehet istuvat aamun tunneille laulaen, tanssien ja kavaa juoden. Olisimme ehkä halunneet osallistua ihka oikeisiin kavajuhliin, mutta meidän kylästämme oli kavajuhlat peruttu, koska joku kyläläisistä oli juuri menehtynyt. Vietimme kuitenkin Lekin kanssa kolmen hengen kavajuhlat. Leki valmisti meille ison saavillisen Kavaa, mikä ei ainakaan minussa aiheuttanut mitään kovin suuria tuntemuksia. Huulissa ja suussa oli alussa puutumisen tunnetta, mutta muuten olo oli vain ehkä hieman rentoutuneempi ja kykenin nukkumaan yöni levollisesti torakka-ystävistämme välittämättä. Seuraavana päivänä Leki kysyi haluaisimmeko maistaa tuoretta kookosta. Ja sehän sopii! Aluksi Leki tiedusteli, että mitenköhän ne kookokset sieltä puusta pitäisi saada. Markku ehdotti rajua ravistelua, mutta sillä keinoin eivät pähkinät alas tipahdelleet.


Hetken Leki naureskeli ja pakeni puuhun kuin apina.


Markkukin yritti samaa temppua Lekin jälkeen, mutta huonoin tuloksin. Eikä ole ehkä tarvetta opetella marakatin taitoja, sillä lämmin kookosmaito ei ollut mitään erityisen hyvää. Sen sijaan viereisestä puskasta haettu Papaija maistui paremmalta. Leki on kuulemma lapsuudessaan jokaisena kouluaamuna syönyt tällaisen itse luonnosta tuoreena noudetun aamupalan.