Lakanat vaihtoon ja huuliin punaa?

Muuttaessamme Uuteen Seelantiin en osannut kuvitella, minkälaiseen kulttuurien sulatusuuniin olimme muuttamassa. En ollut hahmottanut, että samalla kun pääsisimme tutustumaan uusiseelantilaisten olemukseen, saisimme tavallaan tutustua koko maailmaan. Muuttomme yksi parhaita puolia kauniin luonnon rinnalla onkin ollut mahdollisuus tutustua eri kulttuureista tulleisiin ihmisiin. Tavallaan kaikki muut paitsi maorit ovat maahanmuuttajia. Toki valtaväestön muodostavat englantilaistaustaiset ihmiset, mutta uusiseelantilaista katukuvaa katsoessa ei välttämättä osaisi kansallisuuksien perusteella sanoa, missä maassa ollaan. Täällä on paljon ihmisiä Aasiasta, Etelä-Afrikasta, Lähi-idästä, Euroopasta sekä Amerikasta. Rasismin kukka ei enää nykypäivänä täällä kuki. Tosin vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin suhtautuminen alkuperäisasukkaisiin maoreihin on ollut surullisen raakaa. Katselin ennen tänne muuttoamme dokumenttiohjelman Uuden Seelannin suomalaisista. Siinä eräs suomalainen mies kertoi tilanteesta, jolloin hän oli tilannut itsellensä puhelimitse taksin mennäkseen lentokentälle. Taksia ei kuitenkaan kuulunut. Kun taksi sitten lopulta pitkän odottelun jälkeen saapui, oli kuski hölmistynyt, koska asiakas olikin vaaleaverinen. Taksikuski oli vitkutellut tarkoituksella, sillä hän oli kuvitellut suomalaista nimeä maori nimeksi.

Englannin kurssillani, jossa vietän 3 päivää viikoistani, olen tutustunut chileläisiin, venäläisiin, ranskalaiseen, kiinalaisiin, thaimaalaiseen, korealaisiin, vietnamilaisiin ja intialaisiin. Menen sinne mielelläni ja tulen sieltä vielä iloisempana kuin lähtiessä. Tämä kurssi on ollut ehdottomasti elämäni iloisin kurssi. Vielä yhtenäkään aamuna kukaan ei ole aloittanut päiväänsä sääolosuhteiden manaamisella, yöunien määrän kiroamisella, aviopuolison haukkumisella, naapurin koiran teloitussuunnitelmilla, eikä muulla elämän märehtimisellä. Luokaan tupsahtelee joka aamu nauravaisia ihmisiä ja hulvaton opettajamme vain lisää positiivista kuplintaa. Hän on kieltänyt meitä vastaamasta ”How are you?” kysymykseen pelkästään ”I’m fine!”. Sen sijaan täytyy tuntea olonsa voimalliseksi ja säteileväksi. Sitä tuntee kuulemma olonsa paljon paremmaksi, jos vastaa tuohon lakoniseen kysymykseen esimerkiksi: ”I’m amazing!”, ”I’m super!”, ”I’m five star!”, ”I’m red letter!”, ”I’m unstoppable!”, ”I’m progressive!” tai jos sinulla on ollut edellisenä yönä säpinää makuukammarin puolella, voit ilmaista itseäsi sanomalla: ”I’m electrifying!”. Opettajamme kertoi aina itse viihdyttävänsä kaupankassoja keksimällä mitä mielikuvituksellisimpia kuvailuja, jonka seurauksen häneltä oli joku kerta kysytty, että onko tämä 60-vuotias rouva kenties vetänyt jonkun sortin huumeita.

Iloisuuden lisäksi olen hämmästellyt kurssilaisten välittömyyttä. Tuntuu, että heidän yksityisyyden rajansa ovat paljon pienemmät mihin olen itse suomalaisena tottunut. Kurssin alku ei kulunut siihen, että ihmiset olisivat kyräilleet toisiaan ensimmäiset päivät, vaan muista kurssilaisista otettiin heti selvää. Ja koska edustamme montaa eri ihmisrotua, ihmeteltävää riittää. Minunkin hiuksiani tultiin jo ensimmäisenä päivänä hiplailemaan. Olin keskustelemassa erään chileläisen naisen kanssa, kun tunsin, että hiuksissani oli kiinni kaksi käsiparia ja selkäni takana on kiivas keskustelu kielellä, jota en ymmärtänyt. Kun käännähdin ihmettelemään, että mitäs hittoa nyt tapahtuu, niin pari aasialaista kyseli uteliaana, ovatko kiharani luonnolliset vai kiharretut. Seuraavana päivänä molemmilla hiusteni ihmettelijöillä oli hiukset kiharalla. Kun puhutaan ulkonäöstä, koen olevani eräällä tavalla sekarotuinen piski, joka ei ole mistään kotoisin. Myös kurssilaisteni on ollut vaikea paikantaa ulkonäköäni minnekään. Chileläinen nainen hämmästeli, että muistutan kovasti hänen kotimaahansa jäänyttä ystävää, ranskalainen taas nauroi, että voisin hyvin olla myös hänen maansisarensa. Kuitenkin tietyistä tutuista piirteistä huolimatta, kurssilaiset näkevät minussa monia perusskandinaavisia piirteitä kuten siniset silmät. Sekarotuinen piski, kaikenlaisia piirteitä samassa paketissa.

Ihmisten välittömyys ilmenee myös siinä, kuinka nopeasti he ottavat toiset ihmiset oman elämänsä piiriin. Esimerkkinä tästä se, kun en viime perjantaina päässyt lainkaan kurssille. Kun sitten maanantaina saavuin luokkaan, oli ympärilläni monta kyselijää, että voinko hyvin ja oliko minulla joku hätänä, koska en ollut perjantaina läsnä. Olivat kuulemma kaivanneet minua. Oli se sitten totta tai ei, ainakin he saivat minut tuntemaan kaivatuksi. Chileläinen Monica supatti minulle vielä jälkeenpäin, että oli yrittänyt kysellä kansliasta minun puhelinnumeroani, jotta olisi voinut tarjota minulle apua, jos olisin sattunut sitä tarvitsemaan. Olin otettu. Nämä omat, Suomessa opitut yksityisyyteni rajat ja niiden rikkoutuminen täällä monikulttuurisuuden sydämessä tuntuu aika kivalta. Itselläni on mielikuva, että jos vastaava tilanne olisi Suomessa, joku ei ilmaantuisi jollekin kurssille, ei sitä välttämättä noteerattaisi mitenkään. Vaikka joku olisi toisen poissaolon huomannut, ei hän ainakaan uskaltaisi mennä utelemaan poissaolon syitä. Olemme tottuneet siihen, että aikuiset ihmiset hoitavat itse omat asiansa ja tulevat kertomaan omasta elämästään tarkemmin, jos siltä tuntuu. Mutta entä jos jokainen ajattelee, että turha omista asioistaan on huudella, koska tuskin ketään kiinnostaa?

Koska kurssilaisista jokainen on maahanmuuttaja, on ollut mielenkiintoista keskustella muuton taustalla olevista syistä. Olen huomannut, että minä olen yleensä ottaen lähtenyt liikenteeseen aivan toisenlaisista syistä mitä muut. Siinä missä muiden kurssilaisten taustoista löytyy kotimaasta pois työntäviä voimia – huono työllisyys, uskonnolliset tai poliittiset epävarmuudet, lasten heikko mahdollisuus hyvään koulutukseen – minun kohdallani ei ole mitään vastaavaa, mikä olisi puskenut minua pois Suomesta. Sen sijaan meillä oli vain kokemus, että maailmalla on jotain sellaista, joka vetää puoleensa. Halu nähdä ja kokea, miltä elämä tuntuu toisaalla, miltä se näyttää omien silmien kautta koettuna. Toiset ovat siihen pakotettuja, toiset enemmän, toiset vähemmän. Intialainen Aysha kertoi, että hän oli kotimaassaan suorittanut yliopistotutkinnon, jonka jälkeen hänen perheensä lähetti hänet Uuteen Seelantiin, missä hänen piti mennä serkkunsa kanssa naimisiin. Uusi Seelanti näyttäytyy hänen silmissään varmasti hyvin toisenlaisena kuin minun seikkailunäkökulmasta katsottuna. Eräs kiinalainen (jonka nimeä en valitettavasti muista) taasen kertoi, että halusivat muuttaa perheensä kanssa hidastempoisempaan yhteiskuntaan. Koska Kiinassa on niin paljon ihmisiä, on kilpailu hyvistä koulutuspaikoista kovan työn takana. Tämä nainen kokikin, että Uudessa Seelannissa heidän lapsillaan on suuremmat mahdollisuudet kehittyä omaan tahtiinsa ja saada silti hyvä koulutus.

Eräs aamu ennen kurssille lähtöä päätin hetken mielijohteesta laittaa huuliini hieman punaa. Kun saavuin luokkaan, opettaja puhkesi nauramaan. Olin uteliaan hämmästynyt, ei kai meikkaustaitoni nyt noin retuperällä ole. Sain kuulla tarinan koulurakennusta siivoavasta samoalaisnaisesta. Hän ei kuulemma normaalisti meikkaa koskaan paitsi aina sellaisten öiden jälkeen, jolloin lempi on roihunnut miehen kanssa. Kiihkeiden öiden jälkeen samoalaissiivooja juhlistaa rakkautta maalaamalla huulensa punaiseksi, ja on kuulemma kertonut tästä tavastaan yleisesti. Minäkin olen tuon hitaasti kävelevän samoalaisnaisen koulun käytävillä useampaan otteeseen tavannut, mutta kovin hiljaista tuntuu olevan naisen rakkauselämä tällä hetkellä. Itse en ajatellut ottaa samaa juhlistamistapaa käyttöön, varsinkaan koska en pidä huulipunasta.