Delfiinien ruokintaa

Olemme asuneet uudessa kodissamme himpun yli kaksi viikkoa. Siinä ajassa olemme ehtineet järjestellä tavarat kutakuinkin oikeille paikoilleen, ostaa pienen patterin takatalven vastaiskuksi, riidellä naapurin mummon kanssa, sopia riita, kuulla lähinaapureiden elämistä enemmän kuin ehdimme Pyynikillä asuessamme kahden vuoden aikana kuulla naapureidemme maailmoista, saada ihana ja tärkeä vieras Suomesta - ystäväni Annu, säikähtää Annun kanssa yöllä kuoliaaksi, kun Markku säntää keskellä yötä takaovelle huutamaan yön pimeyteen: ”Kerran vielä”, saada kaksi postipakettia Suomesta, viettää tämän vuoden kylmimmät ja sateisimmat päivät, matkustaa keleistä huolimatta hieman etelämmäksi ja sitten taas hieman pohjoisemmaksi, syödä aivan liian paljon roskaruokaa, itkeä ja nauraa, oksentaa delfiiniristeilyllä, saatella ystävä takaisin lentokentälle ja käynnistää arki uudessa kodissa.

Kerrostaloasuminen, modernissa asunnossa ei ollut meitä varten. Iso talo täynnä juurettomia ihmisiä. Tästä kertoi jo sekin, että postilaatikkomme oli usein täynnä postia, mutta harva kirje oli meille. Suurin osa posteista oli edellisille asukkaille. Lukuisten nimien perusteella, asunto oli vaihtanut asukkaitaan tiuhaan. Sellaisessa asuinympäristössä ei ole tuttuja kasvoja, jonka kanssa päivitellä – edes sitä päivän säätä. Nyt muutaman viikon perusteella voin todeta, että olemme muuttaneet täysin päinvastaiseen asuntoon ja asuinympäristöön. Tosin eräänä iltana ehdin jo säikähtää, että minkälaisen monsterin naapuriksi olimmekaan muuttaneet. Muuton ja Annun saapumisella oli väliä vain muutama päivä. Oli kiire purkaa tavarat. Päivät venyivät pitkiksi. Edellisenä iltana ennen Annun saapumista, katsahdin kelloa ja totesin, että voisin vielä imuroida. Uusiseelantilainen imuri pitääkin vähintään yhtä suureellista ääntä kuin isompikin moottoriajoneuvo, kello oli kuitenkin vasta yhdeksän. Hiljaisuuteen vielä tunti. Ehdin imuroida vasta olohuoneen, kun Markku ilmestyi hölmistyneenä luokseni. Naapurin mummo soittaisi kuulemma poliisit, jos en lopettaisi meluamista. Mummo oli tullut vesisateessa, yöpukusillaan, valkoinen tukka pörröllä takaovellemme raivoamaan. Ja kun Markku oli kysynyt, että ”Paljonko kello on?”, oli mummo häipynyt kiukkuaan pihisten omaan asuntoonsa. Sen illan olin hölmistynyt. Mielessä pyöri vain, että voi mummo parka, tammikuusta lähtien meidän uusi perheenjäsenemme tuskin vaikenee käskemällä ja kiukulla, saati tuntee taloyhtiön järjestyssääntöjä. Myös mummon yöunet olisivat mennyttä vuodenvaihteen jälkeen. Koska inhoan kyräilyä ja epämääräisiä naapurisuhteita, päätin selvittää seuraavana aamuna, mikä mummon tohveleita oikein kiristää. Aamulla koputtelin mummon ovelle ja sanoin, että ehkä meidän olisi hyvä hieman keskustella. Ensimmäisiksi sanoikseen uusi naapurimme pyysi anteeksi. Syy edellisillan raivolle oli siinä, että mummo oli edellisenä viikonloppuna saanut suru-uutisia, joiden vuoksi unet olivat miinuksen puolella, eikä hän ollut illalla imuroimisen ääniini herätessä tajunnut kellonaikaa. Hän vaikutti kovin pahoillaan olevalta. Siinä me sitten hieroimme naapurisopua useamman vartin ajan hymyillen. Ymmärsin, että olimme todellakin muuttaneet asuinkortteliin, jossa ihmiset tuntevat toinen toisensa. Sen verta kattavan kuvauksen sain ympärillä asuvista ihmisistä. Myöhemmin olen saanut todeta uusia ihmisiä kohdatessani, että ihmiset ovat selvästi tienneet meistä jo ennen ensikättelyä. Naurettiinkin Markun kanssa, että jos kerta tieto leviää nopeasti, kannattaisi minun kertoa naapurin mummolle itsestämme jotain mahtipontista. Jos me vaikka oltaisiinkin jotain miltei kuninkaallisia Suomesta. Mitä sitä mitään tylsiä raskausoireita höpöttämään, kunnon juorut liikkeelle vaan! Onneksi emme ole ihmisiä, joita häiritsisi se, mitä ihmiset meistä puhuvat, joten aion tästäkin eteenpäin höpötellä naapurin mummon kanssa. Suurella todennäköisyydellä Markku onnistui eräänä yönä antamaan hyvät keskustelunaiheet naapuristoomme omilla unisekoiluillaan. Heräsin keskellä yötä siihen, kun Markku pomppasi nanosekunnissa sängystä, säntäsi takaovelle ja huusi täysiä: ”Kerran vielä!”. Ensimmäinen ajatus oli karmiva. Takapihallamme on joku vuosisadan sarjamurhaaja kirveen ja verenhimon kanssa. Kurkkasin verhojen takaa. Mitään ei näkynyt. Takaovelta palasi naurava Markku. Kaikki olikin vain unta.Mielestäni voisi kyllä ihan hyvin riittää se, että minä höpöttelen ja liikuskelen unissani aina silloin tällöin. Ihmisen mieli on kyllä kummallinen, miten unihiekka voi sekoittaa ison miehen pään siinä määrin, että se laittaa ihmisen kävelemään ja jopa huutamaan – keskellä yötä. Syyllinen itse selittää ettei koskaan ole nähnyt samalla tavalla toden tuntuista unta ja siksi sekoili.Uuden asunnon myötä olemme saaneet kokea jotain olennaisesta uusiseelantilaisuudesta, nimittäin asuntojen kylmyyden. Edellisten viikkojen ajan täällä oli tosiaan kylmempää ja sateisempaa kuin talvikuukausina ja se tuntui sisällä. Markku oli jo aikaisemmin ostanut meille sellaisen ilmastointilaitteen, joka toimii kesällä jäähdyttimenä ja talvella lämmittimenä. Syyskuun auringonpaisteessa en olisi kuvitellutkaan, että joutuisimme käyttämään ensin laitteen lämmitysominaisuutta, sillä minua huoletti vain se, miten selviäisin kesän kuumuuksista viimeisillä raskaana ollessani. Koska laite vaatii pysyvän asennuksen, emmekä ole vielä täysin varmoja siitä, minne haluamme sen sijoittaa, ostimme takatalven iskiessä pienen lämpöpatterin ensihätään. Ilmojen vain kurjistuessa Markku joutui kuitenkin lopulta tekemään ilmastointi/lämmityslaitteelle väliaikaisviritelmän, että saimme edes välillä lämmitettyä asuntoa kunnolla. Tuntuu ihan hassulta, että monet uusiseelantilaiset saattavat elää läpi talven ilman minkäänlaista lämmitystä. Sisätiloissa saatetaan elää kylminä aikoina toppatakit päällä ilman minkäänlaista lämmitystä.Paikallisten asuinoloista kertoo myös uusiseelantilainen raskausopus, joka neuvoo, että talvella syntyneen vauvan kodista pitäisi löytyä ainakin yksi huone, jonka lämpötila on vähintään 16 astetta. Aika älytöntä! Noh, lämmityshän on sikäli aivan turhaa näissä paikallisissa kodeissa, sillä asunnoissa saattaa tosiaan olla kissan mentäviä aukkoja, kuten kodissa, jossa asuimme viime helmikuussa kaksi viikkoa. Harakoille ja puliukoillehan se lämpö karkaa. Kesä- heinäkuussa ei luulisi lämmittävän pelkästään se tieto, että suurella todennäköisyydellä muina kuukausina on taas lämmintä. Ilmeisesti paikalliset eivät ole kuitenkaan palelleet ja sairastelleet riittävästi, sillä vasta nyt on tullut lakiuudistus, joka määrää uusille asunnoille tiukemmat tiivistyskriteerit. Me emme halua palella ensi talvena. Jotta edes pieni osa lämmityslaitteen tuottamasta lämmöstä pysyisi sisällä varpaitamme lämmittämässä, täytyy takaovessamme olevat raot tiivistää jossain vaiheessa. Myös vessan ikkunasta täytyy neuvotella vuokraisäntämme kanssa.

Nyt lämmitystä ei enää tarvita, sillä ilmat lämpenivät. Tänään auringonpaisteessa uuteen kylänraittiimme tutustuessa tuntui kuin asuisimme tyystin eri maassa kuin viime viikkoina. Harmittaa kovasti, että Annun vierailu osui keskelle kylmiä eteläisiä tuulia. Onneksi vajaaseen kahteen viikkoon mahtui sentään muutama aurinkoinenkin päivä. Kävimme Annun kanssa Coromandelin niemimaalla sekä Rotorualla. Maisemia tärkeimmiksi nousi kuitenkin ehdottomasti se, että pääsimme juttelemaan, itkemään ja nauramaan. Kyllä se niin on, että ystävyys on yksi elämän tärkeimmistä asioista! Viimeisenä viikonloppuna lähdimme kaikki kolme pohjoisen suuntaan. Lauantai-ilta meni vain sadetta pidellessä, mutta sunnuntaina pääsimme tutustumaan Bay of Islandin saaristoon delfiiniristeilyn muodossa. Minä vesillä!? Taas? Minulla oli hyvät perustelut laivaan astumiselleni. Muistelin nimittäin, että aiemmin Uudessa Seelannissa vieraillut siskoni olisi osallistunut myös kyseiselle risteilylle, eikä hän ainakaan ole puhunut mitään pahoinvoinnista, vaikka on samanlainen heikkopää kuin minäkin. Ja risteily tapahtuisi turvallisesti isoilta aalloilta suojassa, saarien lähettyvillä. Matkaan vain! Olin tyytyväinen, että lähdettiin, sillä maisemat olivat kauniit ja näimme niitä delfiinejä. On ne vaan vekkuleita eläimiä. Tulevat uiskentelemaan aivan veneen viereen, menevät sen ali ja jäävät hyppelemään veneen jättämiin aallokkoihin. Markku olisi halunnut mennä delfiinien sekaan pulikoimaan, mutta valitettavasti se ei tällä kertaa onnistunut, sillä jokaisessa parvessa oli poikasia. Risteilyn järjestäjä selitti, että delfiini emo imettää poikastaan neljän vuoden ajan kolmen minuutin välein! Jos ruokintoja häiritään riittävän monta kertaa, on poikasen henki vaarassa. Melko intensiivistä ruokintaa, jos nämä tiedot pitävät paikkansa. Delfiinien lisäksi risteilyltä piipahdettiin katsomassa tätä kalliota, joka sijaitsi jo minun mahalleni liikaa avomerellä. Hole in the rock on yksi Bay of Islands'n nähtävyyksistä; iso reikä kalliossa, jonka lävitse veneellä ajeltiin.
Siinä missä Annu ja Markku tuntuivat nauttivan vuoristoratamaisesta aallokosta, minä aloin voida pahoin ja vessareissuhan siitä sitten tuli. Tällä kertaa selvisin kertaoksennuksella, sillä vessareissumme jälkeen laiva saapui saareen, jossa pääsin kuin tilauksesta selvittelemään päätäni. Tuolla saarella olisi maisemien puolesta voinut viettää vaikka loppu päivän.



Niin ja sellainen pitää vielä mainita loppuun, että muistin kyllä oikein siskoni puhuneen tuosta delfiiniristeilystä. En kuitenkaan muistanut sitä, että hän ei koskaan päässyt poistumaan satamasta, koska kyseinen risteily peruttiin myrskyn takia. Ihmekkös tuo, jos siskoni ei voinutkaan pahoin!