Muuten kaikki on kunnossa, mutta sulla on liian iso maha!

Uusi passini saapui muutamia viikkoja sitten. Sen myötä minäkin pystyn nyt anomaan pidempää viisumia. Ennen hakemuspapereiden jättämistä pitää läpäistä lääkärintarkastus, jossa kävin reilu viikko sitten. Aluksi hoitaja mittasi pituuteni, painoni sekä vyötärön ympärykseni sekä ohjeisti virtsanäytteen antamisessa. Tämän jälkeen menin sairaanhoitajan juttusille, jonka kanssa kävimme läpi ison liudan erilaisia kysymyksiä liittyen terveyshistoriaani sekä nykyiseen kuntooni. Näiden lisäksi minulta tarkastettiin vielä näkö. Sekä hoitaja että sairaanhoitaja olivat oikein mukavia ja empaattisia. Katsoivat silmiin ja kysyivät, miten olen voinut raskaana ollessa ja miltä minusta tuntuu olla niin kaukana kotoa. Olin heidän edessään ihminen. Sairaanhoitajan jälkeen minun piti odottaa pääsyä lääkärille, jonka tehtävänä oli laittaa papereihin oma allekirjoitus. Kun saavuin lääkärin huoneeseen, lääkäri nappasi kädestäni vain sen paksun paperinivaskan, jonka olimme hoitajan ja sairaanhoitajan kanssa aiemmin täyttäneet. Lääkäri lätki liukuhihnamaisesti allekirjoituksiaan joka sivulle. Yhteen kohtaan hän pysähtyi. Vyötärönympärys, se on kyllä aivan liian suuri. Mielessäni vain tuumin, että minkäs minä sille nyt tässä tilassa voin. Ennen raskautta navan seutuni on aina ollut normaali. Tällä hetkellä sen ulkoiset ulottuvuudet kuitenkin sanelee hyvin pitkälle navan alla potkiva pikkukaveri. Samalla kun lääkäri jatkoi puumerkkiensä rustaamista, hän mutisi jotain vaarallisesta rasvasta sisäelimien ympärillä. Kuulemma minun pitäisi mennä vielä johonkin tarkempiin tutkimuksiin. Olin itse liian hölmistynyt, etten siinä tilanteessa heti tajunnut, ettei lääkäri ollut edes sen vertaa vilkaissut minua, että olisi huomannut raskauteni. Vain paperit ja siellä olevat faktat puhuttelivat lääkäriä. No jossain vaiheessa papereissani tuli vastaan myös kysymys: ”Oletko raskaana?”. Siinä vaiheessa lääkäri katsoi minua ja mahaani.

”Ai sä olet raskaana?”
”Millä viikoilla?”
”Ai niin pitkällä, no se selittää sitten tuon suuren vyötärönympäryksen, olisihan minun pitänyt heti huomata, että olet muuten normaalivartaloinen.”

Niinpä – herra lääkäri! Kas kummaa, minun ei enää tarvinnutkaan mennä lisätutkimuksiin. Riitti, että kävin normaaleissa verikokeissa.

Nyt kun olen raskauden myötä vieraillut terveysalan ihmisten luona, olen huomannut, että täällä kaikki on jotenkin häveliäämpää. Ennen toimenpiteitä asiakkaalle kerrotaan, mihin kaikkeen traumaattiseen hän saattaakaan joutua. Esimerkiksi kun saavuin tuonne lääkärintarkastukseen, minua informoitiin, että saatan joutua riisumaan siellä joitakin vaatteita, mutta minulla olisi oikeus ottaa tukihenkilö mukaan. Samanlaista häveliäisyyttä olen huomannut kätilökäynneilläni niissä tilanteissa, kun olemme kuunnelleet vauvan sydänääniä. Toisinaan minulla on kätilökäynneillä ollut päälläni mekko, ja kun olen sydänäänten kuuntelua varten hypännyt lavereille, olen automaattisesti jo alkanut nostamaan hameen helmoja korviin. Tällöin kätilöni on keskeyttänyt touhuni ja pyytänyt minua odottamaan hetken, että hän ehtii peittämään alavartaloni lakanalla. Mitenköhän sitten synnytyssairaalassa, täytyykö synnytyssairaalaan saapuessa allekirjoitella kasa lappuja siitä, että olen kyllä tietoinen siitä, kuinka joku tuntematon saattaa hääriä jalkojeni välissä synnytyksen aikana. Vai hoidetaanko synnytys kenties häveliäisyyssyistä johtuen siten, että minulle annetaan peili käteen ja minun pitää itse kuvailla kätilölle, miltä alakerrassa tapahtuu. Nämä ei niin vakavat pohdinnat ovat lähteneet liikkeelle siitä, että Australian puolella alakautta tehtävissä ultraäänissä tutkittavan tulee itse hoitaa tutkimusvälineiden paikalleen asettelu – ihan oikeasti. Hoitaja seuraa tapahtumaa vain monitorin välityksellä. Toisaalta mistäpä minä tietäisin, vaikka käytäntö myös täällä olisi ultrauksissa ihan samanlainen. Koska itse kävin vasta rakenneultrassa, pystyttiin minun tutkimuksessani sikiö paikantamaan mahani lävitse.
Onhan tuo varovaisuus ymmärrettävää tällaisessa maassa, jossa ihmiset ovat lähtöisin hyvin erilaisista kulttuuritaustoista. Suomalaisena olen tottunut siihen, että lääkärinvastaanotolla joutuu toisinaan keikistelemään puolipukeisena. Ehkä suomalaisen hoitohenkilökunnankin olisi kuitenkin toisinaan syytä kunnioittaa hieman enemmän asiakkaiden intimiteettisuojaa. Omalle kohdallenikin on Suomessa sattunut kerran hieman epämääräinen lääkärikohtaaminen. Menin terveyskeskukseen hakemaan silmätippoja tulehtuneisiin silmiin. Minut vastaanotti vain himpun verran itseäni vanhempi mieslääkäri. Tutkittuaan silmäni hän totesi, että selvä tulehdushan se täällä, mutta voisitko ottaa seuraavaksi paidat pois. Ei mitään hienovaraista selittelyitä, miksi näin toimittaisiin. Ylävartalo paljaana ollessani lääkäri sitten selitti, kuinka tärkeää olisi myös kuunnella keuhkot. Keuhkot kunnossa, saisin pukea taas vaatteet päälleni. Sain silmätippareseptin, mutta silmätippoja saadakseen piti riisuutua melkein alasti. Oudon tarkkoja on noiden lääkärien tutkimukset joskus.

Tänään kävimme testaamassa paikallisessa uimahallissa, kuinka paksumahainen pysyy veden pinnalla. Hyvin pysyin. Oli kyllä ihanaa uida pitkästä aikaa. Nyt viime aikoina minulle on jo tullut kova kaipuu sellaista kunnon rääkkiliikuntaa kohtaan. Tahtoo juosta, punnertaa ja hyppiä niin että taju lähtee. Koska se ei nyt ole mahdollista, täytyy yrittää harrastaa noita lempeämpiä liikuntamuotoja. Ehkä se liikkuminen myös hieman ennaltaehkäisee ylimääräisten raskauskilojen muodostumisessa. Liikkumisen ohella yritän välttää kaikkea turhaa sokeria, sillä tällä hetkellä minulla on pieni huoli tuon masukaverin koosta. Koska Markku on pitkä, voi olettaa, ettei mahassa polskutteleva pieni mieskään ole kovin pieni. En siis halua, että vielä omalla herkuttelullani kasvattaisin pikkuisen kokoa turhaan, mutta minkäs sille voi, kun se vaan kasvaa. Viime kätilökäynnillä mitattiin ensimmäistä kertaa kohdun koko, ja kieltämättä se hieman järkytti minua. Viikon 28 kohtumitta vastasi viikon 32 yläkäyrämittaa. Otettujen mittojen mukaan kohtu on siis nyt suurempi, kuin sen suurimmillaankaan pitäisi neljän viikon kuluttua olla!