Nyt mummot ja papat töihin!

Tämän vuoden alkupuolella luin jutun suomalaisesta tutkimuksesta joka käsitteli eläkeläisten hyvinvointia ja jaksamista. Tutkimuksen sisällöin voi lyhyesti tiivistää virkkeeseen "toisten auttaminen vapaaehtoistyössä, omat harrastukset ja yhdistystoiminta lisäävät eläkeläisten hyvinvointia". Tutkimuksesta on myös julkaistu kirja, jossa tutkimuksen tehnyt sosiologi Ilkka Haarni kertoo tutkimustuloksistaan.

Itselleni tämä tutkimus sattui silmään uutisotsikoiden seasta lähinnä syystä, että Uudessa Seelannissa on saanut tutustua monenlaisissa yhteyksissä erilaisiin vapaaehtoistöihin. Kun viime vuoden puolella kävimme muutamia kertoja paikallisessa sairaalassa selvittelemässä käytännön asioita raskauden seurantaan liittyen, havainnoin että sairaalassa oli asiakaspalvelupisteitä joissa työskenteli eläkeikäisen näköisiä ihmisiä. Tammikuussa, kun vietimme piiitkän viikonlopun Auckland City Hospitalissa, kävi ilmi että asiakaspalvelupisteet toimivat sairaaloissa kokonaisuudessaan vapaaehtoistyöntekijoiden voimin. Vapaaehtoityöntekijät ovat etupäässä eläkeläisiä, jotka viettävät muutaman päivän viikossa sairaalassa leppoisan työnteon merkeissä. Tässä eräs City Hospitalin Help Deskeistä, jonka takana päivystää vapaaehtoistyöntekijä.


Uudessa Seelannissa lapset aloittavat koulun viisivuotiaina. Ensimmäiset pari vuotta on ilmeisesti enemmän tai vähemmän sellaista esikoulun tyylistä, mutta kolmannesta luokasta eteenpäin ihan oikeasti jotain opiskellaankin. Koska pienimmät koululaisista on vielä pari vuotta nuorempia kuin suomessa, on koulumatkaa turvaamaan pitänyt kehitellä erilaisia järjestelyitä. Uusiseelantilaiset lapset saavat tutustua vapaaehtoistöihin jo nuorina, kun koulujen lähettyvillä vilkkaasti liikennöityjä risteyksiä valvotaan aamuisin vapaaehtoisten vanhempien, koulun henkilökunnan ja vanhempien koululaisten toimesta. Aamuisin töihin ajellessani tulen aina pariin kertaan pysäytetyksi tällaisten pienten liikenteen valvojien tiesulkuun jolla siis turvataan pienimpien kadun ylittäjien koulumatka.


Varsinkin kaikki pidemmät koulumatkat lapset kulkevat koulubussilla, mutta koulubussi on olemassa myös niitä varten, jotka asuvat kävelymatkan päässä koulusta. Ainakin St. Heliersin ja Kohimaraman kouluilla on lasten vanhempien toimesta järjestetty "walking schoolbus". Lasten vanhemmat ohjaavat suuren lapsikatraan kouluun ennen töihinsä menoa. "Kävelevän koulubussin" matkustajat käydään keräämässä kotipihalta ja kouluun kuljetaan yhdessä


Ei lainkaan hullumpi järjestelmä mielestäni. Parinkymmenen oppilaan luokasta pitäisi omien laskujeni mukaan löytyä noin nelisenkymmentä lasten vanhempaa. Jos riittävän suuri osa vanhemmista suostuu toisinaan siirtämään töihinmenoaan hieman myöhemmäksi, ei lasten kouluun kävelyttämisestä pitäisi aiheutua lasten vanhemmille mitään kovin suurta vaivaa.. Lisäksi uskoakseni tuo on lapsille oikein mukava tapa kulkea kouluun. Lapset oppivat yhdessäoloa ja toisten auttamista jo pienestä pitäen. Ehkä niiden oppien pohjalta syntyy myös Uusi Seelantilaisten innokkuus vapaaehtoistöihin yleensä. Sangen moni tuntemistamme ihmisistä käy jonkinlaisessa vapaaehtoistyössä. Patricia ja Peter ovat jo parin kymmenen vuoden ajan toimineet tukihenkilöinä maahanmuuttajaperheiden lapsille. Satunnaisen koulunkäynnin avustamisen lisäksi he käyvät lasten kanssa mm. uimassa ja pelaamassa golfia. Vuosi sitten suomalaisen Lipposen perheen poika Max aloitti koulun St. Heliersissä. Tieto suomalaisen pojan tulosta kouluun kiiri nopeasti ja parin viikon koulunkäynnin jälkeen Maxin vanhemmille ilmoitettiin, että tästä eteenpäin suomalaistaustainen Ulla-mummo käy auttamassa Maxia koulussa joka aamu. Lapsena Uuteen Seelantiin muuttanut mummo sanoi muistaneensa kuinka pelottavaa koulun käynti oli vieraalla kielellä, joten hän oli valmis ajamaan parinkymmenen kilometrin päästä joka aamu Maxin seuraksi. Tämän lisäksi naapurissamme asuva Slovakialas-Australialainen tyttö käy yhtenä päivänä viikossa pitämässä kehitysvammaisille lapsille ratsastustunteja.

Vapaaehtoistöitä tekevät täällä myös mm. lakimiehet, jota on ehkä vaikea uskoa. Aucklandin puhelinluettelo on täynnä lakimiesten yhteystietoja ja heidän luonaan voi ihan ilmeiseksi käydä mm. todistuttamassa paperikopioitaan aidoiksi. Tänään viimeksi Vilhon viisumihakemuspapereita läpi käydessäni tarkastelin passikopioitani, joihin lähellä asuva lakimies on iskenyt aitouden todistavan leiman ja oman puumerkkinsä. Suomessa oikeudenkäyntiin voi saada tuekseen oikeusavustajan, mikäli omaa lakimiestä ei halua tai kykene palkkaamaan. Täällä lakimiehet tarjoavat omia palveluitaan ilmaisuuteen verrattavaa nimellistä korvausta vastaan (25$) niille, joilla ei ole varaa lakimiestä palkata. Lakimiehen voi siis saada itseään puolustamaan oikeudenkäyntiin, mutta myös toisin päin; ilmaisen lakimiehen avulla voi myös nostaa oikeuskanteen mikäli tuntee oikeuksiensa tulleen loukatuksi. En sitten tiedä, mutta maalaisjärkeni sanoo, ettei yksikään lakimies oikeasti tee ilmaiseksi töitä vaan oikeuskannetta nostaessaan pyrkii hankkimaan korvauksen oikeudenkäynnin toiselta osapuolelta.

Vapaaehtoistöitä täällä tuntuu siis olevan todella suuri määrä. Jos vielä palaa tuohon alussa mainittuun tutkimukseen, eläkeläisten hyvinvointiin ja mielekkäiden harrastusten tuomaan positiiviseen vaikutukseen eläkeläisten elämään, ei välttämättä olisi huono idea yrittää Suomessa tarjota erilaisia vapaaehtoistöitä eläkeläisten tehtäväksi. Monella suomalaisella eläkeläisella varmasti on harrastuksia ja riittävästi virikkeitä elämässään, mutta varmasti on myös iso joukko eläkeläisiä joille vaikkapa Aucklandin sairaaloiden asiakaspalvelutyö voisi olla hyvää ajanvietettä esimerkiksi yhdeksi päiväksi viikossa.


Tässä vielä loppuun kuvia kotioloistamme. Tarkkasilmäisimmät saattavat ehkä tästä kuvasta havaita kaksi pientä hammasta Vilhon alaleuassa..


..ja tästä hampaiden pitäisi vähän pilkottaa myös huononäköisempien ihailtavaksi.


Australiasta reilu kuukausi sitten palattuamme Vilho aloitti kiinteiden ruokien syönnin ja siinä on nyt edistytty jo oikein hyvin. Mikään ruoka-aine ei näytä aiheuttavan allergiaa ja kaikki tarjottu ruoka on myös mennyt suusta alas. Jälkiruokana tarjottava hedelmäsose tosin aina maistuu paljon pääruokaa paremmalta. Tässä Vilho ylpeänä esittelee hienoa syöttötuoliaan



ja vielä loppuun sama syöttötuoli ja pieni iltapuuron syöjä edestäpäin