Hikistä joulua!

Joulu Uudessa Seelannissa on jotain aivan muuta, mihin olen Suomessa tottunut. Vaikka joulu näkyi täällä vilkkuvaloina ja markettipukkeina jo alkukesästä lähtien, on ollut hyvin vaikea löytää sitä tuttua, kutkuttavaa, herkkää ja lämmintä joulumieltä, joka saapuu yleensä luokseni joulun lähestyessä. Täällä ollessa sitä on huomannut, kuinka olennaisesti jouluun kuuluu pimeyden ja valon leikki, lumi, pakkasen puremat posket, suomalaiset joululaulut, sauna ja kaikki ne tutut ruokaisat joulun tuoksut. Joulu auringon alla on tuntunut kummalliselta. Siitä syystä piirsin myös tämän vuoden joulukortteihin lämpöhalvauksen saaneen joulupukin ja pökertyneen Petterin.


Ennen joulua yritin saada pienen palan tuttua joulutunnelmaa ja leivoin piparitaikinan. Aikaisempina vuosina piparkakut ovat syntyneet pakastealtaan taikinoista. Onneksi täällä ei näkynyt moisia pikaratkaisuja, vaan pääsin mittailemaan joulun mausteita taikinakulhoon. Mausteneilikan kohdalla tuli hetkellisesti hyvin kotoisa, suomalaisen jouluntunne. Pipareita paistaessa laitoin kaikki ovet ja ikkunat auki, mutta silti kokilla oli kuuma. Kuun puolessa välissä tänne saapuneet vieraamme (Markun siskon perhe sekä Markun äiti) toivat meille hienon suomipiparkakkumuotin. 6-vuotias Konsta koristeli äitinsä pienoisella avustuksella tällaisen upean piparin, joka lahjoitettiin Patricialle ja Peterille.



Saa nähdä, minkälainen taiteilija tuosta Konstasta vielä tuleekaan. Hänellä on jo nyt suurenmoinen kyky loihtia upeita taideteoksia. Itse kyhäilin piparkakkutaloa, mutta kuten iso osa uusiseelantilaisista taloistakin, myös piparkakkutalot kärsivät täällä kosteusvaurioista. Ilmeisesti lämpötila ja ilmankosteus tekivät piparkakkutalon katolle kepposet, sillä se romahti jo kiinnitysvaiheessa, mutta tämä lahoamispisteessä oleva piparkakku talo sopii erinomaisesti uusiseelantilaiseen jouluun.




Jouluaattoa juhlistimme koko porukalla Sky Towerin näköalaravintolassa. Tänä jouluna tarjolla oli korkeatasoista ruokaa (ravintola n. 200m korkeudessa).


Nautiskelimme erilaisia herkkuja alkupaloista jälkiruokaan. Ilmeisesti joulupukki oli vieraillut, paikallisista joulutavoista huolimatta, Aucklandissa jo jouluaattonakin, sillä saimme yllätykseksemme muutaman hauskan paketin. Nyt on perheen pienimmällekin olemassa jo riittävän fiini ruokalappu tulevia juhlia varten.



Suuret kiitokset joulupukille sekä hänen apurilleen Turkalle. Haluamme myös lähettää lämpöiset kiitokset joulupukille siitä, että hän lähetti meille valtaisan paketin kuivattuja ruisleipiä ennen joulua. Voi sitä hymyn määrää, kun tajusin mitä paketista paljastuikaan. Lämpöiset kiitokset Vantaalle.

Joulunaika oli tarkoitus oleilla kotosalla ja lähirannoilla. Toisin kävi. Joulupäivän aamuna, kun kaikki muut olivat pakkaamassa autojaan ja suuntaamassa kohti Coromandelin niemimaata, tuumasimme Markun kanssa, että voi kun olisi kiva lähteä myös reissuun. Joskus varhaisemmassa vaiheessa raskauttani olin kuvitellut, etten kykenisi raskauden viimeisinä viikkoina liikkumaan välttämättä muuta kuin sängyn, vessan ja jääkaapin väliä. Siitä syystä emme olleet kuvitelleetkaan, että tekisimme tänä vuonna enää mitään sen ihmeellisempiä reissuja. Yövalvomisistani huolimatta oloni on kuitenkin ollut ihan hyvä, joten muiden lähtöä katsellessamme totesimme, että myös me vaihdetaan maisemaa. Vajaassa puolessa tunnissa myös me istuimme autossa. Reppuun pakattiin vain tärkeät puhelinnumerot yllättävää synnytystä varten, vaihtovaatteet ja hieman ruokaa. Suuntana oli Coromandel Town, josta Marjatalle, Turkalle, Reetalle, Mariaelinalle, Konstalle ja Jooselle oli vuokrattu mökki. Siellä me yövyimme mukaan otetulla ilmatäytteisellä kumipatjalla, jonka olimme tammikuussa ostaneet mahdollisten telttayöpymisten varalle. Tammikuussa tuo patja toimi vielä erinomaisesti, mutta ilmeisesti johonkin kulmaan on ajan myötä tullut pieni reikä, sillä patjasta pakeni ilma aina muutaman tunnin pötköttelyn jälkeen. Yllättävän kivuttomasti tuokin yö silti sujui.

Joulunaika on ollut täällä melkoisen helteistä ja kun siihen yhdistää jouluherkuttelut, olen saanut kokea ensimmäistä kertaa sen, miltä tuntuu olla oikein kunnolla turvoksissa. Onneksi tällaiselle valaallekin löytyy viilentäviä paikkoja, kuten tämä pieni vesiputous, jonka luona piipahdimme joulupäivän iltana.



Tapaninpäivänä minä ja Markku ajelimme pitkin ja poikin Coromandelin niemimaan maisemista nauttien.

Joulurauha sai aivan uudenlaisen käsitteen. Suurimman osan päivästä ajelimme hiljaisessa maalaismaisemassa, jossa vain lehmät paistattelivat päivää.

Välillä pieni hiekkatie kuljetti meitä pitkin rantapoukamia, joissa paikalliset perheet grillailivat jouluruokiaan. Toisena hetkenä tie muuttui epäilyttävän kapeaksi vuoristotieksi, joka nostatti meidät upeiden maisemien yläpuolelle.





Tuuli humisi. Ei ollut mihinkään kiire. Eikös se ole joulussa tärkeintä?


Nyt ollaan taas kotosalla. Eilen illalla blogiamme katsoessamme säpsähdimme, että totta tosiaan enää 12 päivää tiimimme kolmannen jäsenen laskettuun aikaan. Se on todella lyhyt aika! Tuon tajuttuamme totesin, että tässä on jo pakkailtava sairaalakassia, kiinnitettävä vauvan turvaistuin autoon ja vähintäänkin laitettava synnytysosaston puhelinnumero jääkaapin oveen. H-hetken koittaessa suuntaamme Aucklandin keskussairaalaan, joka sijaitsee tämän kauniin puiston vieressä.


Toivottavasti seuraavassa tiimipotretissa hymy irtoaa vähän paremmin ja mahanahan kiristys on helpottanut sen verran että niitä hymyjä olisi kolme kappaletta.