Jouluksi kotiin!

Istun lattialla, pahvilaatikkojen keskellä. Tunnelmat ovat jotenkin samanlaiset kuin jouluna 2008 Heinätorilla. Samalla tavalla heittäydymme taasen ihan uudenlaiseen elämään, kun palaamme Suomeen. Tiedämme taas vaan kohdemaan. Arjen palaset loksahtelevat varmasti sitten myöhemmin, päivä kerrallaan. Toivomme tietenkin kovasti, että töitä löytyisi Tampereelta, sillä siellä olisi koti, perhettä ja ystäviä ja kaikki tutut paikat. Aika kuitenkin näyttää. Nyt tiedämme vain sen, että ennen Suomeen paluuta edessä on varmasti ikimuistoiset kaksi kuukautta.

Myimme kaikki huonekalumme ja automme Trademe:ssa. Olimme hieman yllättyneitä, mutta saimme niistä miltei saman kokonaissumman, jonka olimme niihin sijoittaneetkin. Tuntuu, ettei käytettyjen tavaroiden kysyntä ja tarjonta kohtaa täällä laisinkaan. Täällä on vain muutamia satunnaisia kirpputoreja, joten ilmeisesti sitten siitä johtuen, ihmiset huutelevat toisinaan melko älyttömiä summia käytetyistä huonekaluista.

Huonekalujen ja auton lisäksi jouduimme myymään myös U2:n konserttiliput, sillä emme halunneet jäädä Aucklandiin marraskuun loppuun saakka vain Bonon vuoksi. Onneksi nuo konserttiliputkin tekivät kauppansa, sitten kuitenkin. Jouduimme nimittäin käymään niistä pienoista kädenvääntöä ostajan kanssa. Hän kun monta päivää huutamisensa jälkeen vain ilmoitti, ettei ottaisikaan lippuja, vaikkakin oli jo kertaalleen lähettänyt meille osoitteen, jonne voisimme liput postittaa. Emme kuitenkaan suostuneet tällaiseen mielenmuutokseen, sillä se on ensinnäkin vastoin Trademe:n sääntöjä ja toisekseen olisimme joutuneet maksamaan tuosta vesiperästä ylimääräistä rahaa. Onneksi nainen oli huutanut meiltä myös peilikaapin, joten ilmoitimme, ettei sekään olisi enää kaupan, ellei hän toimi sääntöjen mukaan. Ilmeisesti peilikaappi kuitenkin poltteli ostajan mieltä siinä määrin, että kaupat saatiin lopulta tehtyä sekä lipuista että kaapista.

Itse jotenkin ennakoin, että vastaavanlaisia ongelmia olisi tullut useammankin ostajan kanssa, sillä täkäläiset, kuten olemme jo maininneet, eivät aina loista lupausten pitämisellä. Kuitenkin kaikki muut ostajat olivat kerrassaan mukavia. Osalle ostajista saimme myös tupattua muutamia ”kaupanpäällisiä”, jotka olisimme muutoin heittäneet vain kierrätykseen. Suurin osa ostajista tuntui olevan maahanmuuttajia, jotka utelivat minne olemme muuttamassa ja miksi ihmeessä haluamme pois maasta. Uusi Seelanti näyttäytyy monelle sellaisena täydellisenä paratiisina, jonne kerran päästyään ei halua koskaan pois. Onhan tämä hieno maa, täynnä upeita ihmisiä ja kaunista luontoa, mutta ehkä tilanteemme on moniin muihin maahanmuuttajiin nähden hyvin erilainen. Emme ole muuttaneet tänne kurjuuden tai pahan olon työntämänä, sillä kotimaamme Suomi on varmasti yksi maailman parhaista paikoista asua, kuten sen jo viimeaikaiset tutkimuksetkin todistavat. Vajaan kahden vuoden ulkomailla vietetyn ajan jälkeen on kyllä hienoa palata kotiin. Hassulla tavalla olen jo kaivannut suomalaista talven pimeyttä, metsän rauhaa ja hitaasti lämpeneviä, mutta sitäkin luotettavampia ihmisiä.

Koska oletamme, että Vilho on joskus aikuisiällä kiinnostunut matkaamaan omaan synnyinmaahansa, ajattelimme järjestää hänelle tänne pienimuotoista suunnistusta. Ostimme maalitussin ja harjoitimme julkeasti vandalismia. Kätkimme eri puolille Aucklandia, erinäisiin meille tärkeisiin paikkoihin, aikuisuuden Vilholle viestejä isältä ja äidiltä. Tähän tyyliin:



Tämä viesti löytyy Ronayne Streetilta, ensimmäisen kotimme vierestä. Aiomme myös jättää samantyylisiä viestejä etelä-saarelle. Toki me kirjoittelimme viestit sellaisiin paikkoihin, etteivät ne häiritse muita ihmisiä. Täytyy vain toivoa, että joku noista viesteistä olisi vielä tallella silloin, kun meidän pieni Vilho-poika on kiinnostunut synnyinmaastaan.

Nyt tosiaan elelemme keskellä pahvilaatikkoja. Perjantaina luovutamme tämän asunnon ja majailemme pari yötä Patrician ja Peterin kotona, kunnes Sunnuntaina lennämme Queenstowniin ja ajamme siitä viikoksi Te Anau'n. Siellä saamme iloksemme asustella ilmaiseksi Markun entisen pomon suvun kesälomapaikassa. Kun Milford Soundin vuonot on nähty, suuntaamme Dunediniin, sieltä Oamaruun ja Christchurchiin tutkimaan maanjäristyksen jättämiä jälkiä. Tämän jälkeen lennämme etelä-saaren pohjoisosaan Nelsoniin. Aucklandiin palaamme marraskuun puolivälin kieppeillä, kunnes lähdemme ihmettelemään Aasiaa. Oleilemme viikon ajan Balilla, josta lennämme Kuala Lumpuriin. Malesia-Thaimaa akselilla olisi tarkoitus oleilla kolmisen viikkoa. Vielä kovin tarkasti emme määränpäätä tiedä. Itseäni olisi kiinnostanut vaellella Borneon viidakossa, kiivetä Mount Kinabalun huipulle ja käydä tervehtimässä Brunein sulttaania, mutta tuon seikkailun taidamme jättää siihen, kun Vilho on jo vähän vanhempi poika. Alueella esiintyy nimittäin malariaa, emmekä halua näin pienelle pojalle ottaa malarialääkitystä, kun siihen aikuisellakin liittyy melko ikävän kuuloisia sivuoireita. Pysyttelemme mieluummin alueilla, joissa jokaista hyttysenpuremaa ei tarvitse pelätä. Kotiin palaamme 20.12.

Vilho täytti sunnuntaina 9kk. Tuntuu, että viimeisen kuukauden aikana hänestä on kasvanut iso poika. Suurimman muutoksen teki 8,5 kuukauden iässä tapahtunut läpimurto liikkumisessa. Vilho hoksasi vihdoin, että hän pääsee itse liikkumaan eteenpäin konttaamalla. Sen jälkeen meillä on asustanut aivan toinen poika. Ilmeisesti, kun hän huomasi, ettei olekaan vain äidin ja isän liikuteltavissa, vaan hän voikin itse päättää, minne mennä, on pojan vaatimustaso ja itseluottamus kasvanut huimasti. Oma tahto on siis puskenut pintaan. Kiinnostavia esineitä ei enää tuosta vain oteta pienistä käsistä pois, vaan perään saa itkua ja pienoista mielenosoitusta. ”Ettäs kehtaatte, se oli minulla, minä löysin sen, minä tahdon sen!” Jos leikitään ajatuksella, että itse jonain päivänä tajuaisi oppineensa jonkun sellaisen taidon, jota ei aikaisemmin osannut edes kuvitella, oppisi vaikka lentämään, niin kyllä siinä varmasti itsetunto lentäisi raketinlailla taivaalle. Konttaamisen lisäksi Vilho alkoi melko nopeasti myös nousta tukea vasten seisomaan. Tällä viikolla Vilho on alkanut ottaa tukea vasten seistessään askeleita sekä kiipeilemään. Jälkimmäinen on kuitenkin onneksi vielä yritystä. Seisominen on tosiaan tällä hetkellä melkoisen pop, ja nyt kun asunnossamme on lukuisia tavaroita täynnä olevia laatikoita, on kiipeily- ja nousutelineitä yllin kyllin. Suurta riemua Vilhoa saa siitä, jos onnistuu aukaisemaan jonkin noista laatikoista ja saa sieltä käsiinsä jonkin aarteen. Suurta harmitusta taasen tuottaa, jos jokin on sitten kuitenkin käden ulottumattomissa.



Hän on melkoisen huvittavaa katsottavaa, sillä ylös on päästävä, vaikka lelut olisivat helpommin istumatasolla.





Kyllä tuollaisen jumpan luulisi uuvuttavan!

Tämä Vilhon naturel-irokeesi on saanut osakseen paljon huomiota.



Se on saanut ihmiset hymyilemään. Joskus ennen Vilhon tukan kasvua Markku heitti puolitosissaan, että sitten kun pojan tukka kasvaa, leikataan hänelle sellainen irokeesi. Minä kauhistuin ja sanoin, että ei varmasti. No minun sanomiset eivät painaneet, sillä tukka vain yksinkertaisesti alkoi kasvaa keskeltä päätä kohti taivaita, eikä se laskeutunut, vaikka olisi ollut myssyn alla montakin tuntia. Nyt kun olin jo ehtinyt itsekin rakastumaan pojan leijonanharjaan, on se nyt yhtäkkisesti laskeutunut alas.