R.U.G.B.Y

Tammikuussa 2009 Uuteen Seelantiin saapuessamme yksi ensimmäisistä asioista mitä ihmettelin oli rugby. Maa oli tuolloin valmistautumassa Aucklandissa järjestettäviin rugbyn MM-kisoihin. Kun kysyin Peteriltä kisojen ajankohtaa, josko itsekin pääsisi katsomaan, selvisi että kisat ovat loppuvuodesta 2011. Rugbyn MM kisoista uutisoitiin siis lehdissä ja uutisissa silloin tällöin vaikka kisoihin oli tuolloin aikaa lähes kolme vuotta.

Kisojen liput tulivat myytiin viime talvena ja kaikki taisivat mennä heti. Lippupaketeista maksettiin tuhansia dollareita. NZ Heraldissa julkaistiin talvella 9-vuotiaan pojan kirje, jossa poika kertoi alkaneensa jo jokin aika sitten työskentelemään ansaitakseen rahat lippuihin. Poika auttoi kotitöissä ja piti kirpputoria, mutta isän avustamana oli laskenut, että lippupaketin saamiseksi hänen pitäisi saavuttamallaan ansiotasolla työskennellä 37 vuoden ajan. Tilanne ei näyttänyt lupaavalta, joten yrittelijäs poika päätti kirjoittaa kirjeen sanomalehteen. Siitä en sitten tiedä mihin lehdessä julkaistu tarina johti; saiko poika lippuja vai ei.

Rugbyyn suhtaudutaan jotenkin monin verroin suuremmalla innolla kuin jääkiekkoon Suomessa. Rugbyä ei kuitenkaan pelata Britannian, Uuden Seelannin, Australian ja Etelä-Afrikan lisäksi kovikaan monessa maassa, joten maailman huippujen joukkoon päästäkseen ei töitä liene tarvitse tehdä samalla tavalla kuin esim. jalkapallossa. Jotain lajin suuruudesta kertoo se, että MM-kisoihin on päässyt mukaan mm. 170000 asukkaan Samoa.

Koska rugby on niinkin suuri laji täällä, piti meidänkin rugbyyn tutustua ennen täältä lähtöämme. Viime sunnuntaina suuntasimme North Harbour Stadionille, jossa North Harbour pelasi Wellingtonia vastaan. Stadioni näytti jotenkin pienehköltä, vaikka katsomoihin pitäisi kaikkiaan mahtua 25 000 katsojaa. Paikalla olleet viisi tuhatta katsojaa pitivät suurehkoa meteliä, mutta siitä huolimatta yksi pieni katsoja nukkui lähes koko tapahtuman ajan



Peli itsessään oli hieman tylsähköä seurattavaa, mutta tulipa käytyä. Kotijoukkue otti reippaasti takkiin Wellingtonilta, joten osa yleisöstä alkoi haihtua paikalta jo 10 minuuttia ennen pelin loppumista.



Nokia näkyy täällä siellä sun täällä, tällä kertaa edessämme istuneen katsojan päässä


Pelin jälkeinen aktiviteetti oli jotenkin täysin erilaista kuin Suomessa jääkiekkohalleissa tai jalkapallostadioneilla. Yleisö sai mennä kentälle jututtamaan pelaajia ja pelaajien ilmoitettiin tulevan vastaamaan katsojien kysymyksiin stadionin pubiin jahka suihkussa ehtivät käymään


Tässä suomalainen rygby-fani Timo näyttävien viiksiensä kera, sekä kotijoukkueen numero #9, Italialais-Fijiläinen Ken Pisi. Ken oli hyvin kiinostunut kuulemaan mistä päin maailmaa olemme, olemmeko pitkään Uudessa Seelannissa ja mitä olemme suunnitelleet täällä tekevämme.



Stadionilla pelin ohessa teimme myös maailmanennätyksen. Kahdeksankuukautinen Vilho on nyt myös maailmanennätysmies, osallistuttuaan ilmakitaran soiton maailmanennätysyritykseen, reilu 5000 yhtäaikaista ilmakitaroijaa.

Sellaista tällä kertaa. Vilho on viikon aikana oppinut konttaamaan vauhdilla ja taputtamaan kun häntä pyytää taputtamaan. Dennis kommentoi tuota taitoa Facebookin kautta jo, ettei kannata vielä juhlia lapsen älykkyydellä; merileijonatkin osaavat taputtaa pyynnöstä.