Skumppaa aamutuimaan

Viime viikonloppuna Uusi Seelanti siirtyi kesäaikaan. Samanaikaisesti ilmat lämpenivät ja saimme nauttia useamman päivän ajan auringonpaisteesta. Sateisen ja kylmemmän kauden jälkeen varvassandaalit, hame ja rannalla nautittu aamukahvi ovat tuntuneet siltä kuin olisi herännyt talviunilta.

Viime lauantaina pääsimme juhlistamaan kaverini Ghadan pojan, Prestonin 3-vuotissyntymäpäiviä. Melko samalla tavalla täälläkin pieniä päivänsankareita juhlistetaan, pieniä lahjoja, leikkejä ja kynttilöin koristeltua kakkua. Yksi merkittävä ero suomalaisiin lastenkutsuihin oli aikuisille tarjoiltu alkoholillinen juomatarjoilu. Ensin kohotettiin kuohuviinilasillinen ja sen jälkeen isäntäväki kyseli mitä haluaisimme seuraavaksi, viiniä, olutta… ja kello oli tässä vaiheessa hieman alle puolen päivän. Toisaalta tällainen pienimuotoinen alkoholitarjoilu kertonee vaan siitä, ettei alkoholi yhdisty täällä, ainakaan pelkästään, humaltumiseen ja aikuisten sikailuun, mitä se valitettavasti usein suomalaisessa juomakulttuurissa on. Nyt kun mietin, täällä on ollut melkein kaikissa sosiaalisissa tapahtumissa jonkinlaista juomatarjoilua, mutta vielä kertaakaan en ole havainnut ihmisten olevan varsinaisesti humalassa.

Alkoholitarjonnan lisäksi uusiseelantilaiset lastenkutsut erosivat suomalaisista tietynlaisella rentoudella. Suomalaiset tuntuvat usein miettivän juhlien kattauksen ja tarjoilun aina viimeisen päälle. Täällä tarjoiltavia kannettiin pienissä erissä sohvapöydälle, josta jokainen saattoi käydä napostelemassa ilman erillistä kehotusta. Juttelin hetken aikaa Prestonin tädin kanssa. Hän kertoi, että viisi vuotta Saksassa asuneena hän hämmästeli aina toisinaan eurooppalaisten olemista ja tapaa juhlia. Uusiseelantilaiset vierailevat toistensa luona monesti ilman erillistä kalentereihin merkattuja kutsuja, kun taas Euroopassa kaikki tuntui olevan tarkkaan ennalta sovittua. Hän myös naureskeli, että tuntui siltä kuin eurooppalaisia olisi illanistujaisissa saanut aina erikseen passata ja palvella. Uusiseelantilaisten kesken syötävät ja juotavat vaan kannetaan johonkin pöytään ja jokainen osaa sen jälkeen palvella itse itseään, eurooppalaisille taas joutui aina erikseen kertomaan, että olka hyvät – nyt saa syödä ja juoda. Kuulosti kovin tutulta. Kerroinkin hänelle, että jostain syystä suomalaisten kesken ei välttämättä riitä edes yksi kehotus. Herran jestas, luulevat, että olen ahne ja perso makealle, jos nyt ensimmäisenä säntään pullien ja kinkkupiiraiden kimppuun.

Tässä kuvia synttäreiltä. Ensimmäisessä kuvassa päivänsankari leikkaa kakkua äitinsä avustukselle kynttilän puhalluksen jälkeen


Tässä isoimmat lapsivieraat leikkivät paketin aukaisemis leikkiä. Vasemmassa alakulmassa Prestonin isä Chris.

Ja tässä isän sylissä nukkuva väsynyt juhlija. Ympärillä muun muassa paukkui lasten paukkupommit, mutta Vilho vain nukkui.



Lauantaina piipahdimme myös alennusmyynneissä. Sikäli sana alennus on kärsinyt täällä totaalisen inflaation, olemme ehkä siitä jo täällä aiemminkin maininneet, että täällä on joka päivä alennusmyynnit, milloin kuningattaren syntymäpäivän kunniaksi, milloin ihan muuten vaan mainostetaan maailmankaikkeuden suurinta alennusmyyntiä. Yleensäkin, kun kauppojen hintalappuja katselee, näkee alennuslappuviidakon. Tähän aikaan vuodesta on kuitenkin havaittavissa ihan oikeanlaista alennusmyyntiä, kun vaateliikkeet haluavat päästä eroon viimeisistä talvivaatteistaan. Tänä vuonna nuo alennukset kiinnostivat myös meitä, sillä siirrymmehän täältä jossain vaiheessa sinne Suomen talvipyryihin. Vierailimme sellaisessa outlet-myymälässä, joka myy eri merkkien ylijäämä tuotteita edullisesti. Nyt kun noista hinnoista oli otettu pois vielä puolet tai enemmän, sai tämäkin kotiäiti koreaa leninkiä halvalla. Ostin muun muassa elämäni ensimmäisen silkki- ja villamekon, joiden yhteishinnaksi tuli vain parikymmentä euroa, oikea hinta oli taivaissa. Naureskelin Markulle, että nyt minulla on jo ensi vuotta silmällä pitäen työhaastatteluvaatteet, enää ei puutu muuta kuin ne haastattelut. Kai ne nyt helposti järjestyy.

Viime sunnuntaina istuskelin Vilhon kanssa aamutuimaan talomme edustalla aamupalaa syöden. Vilhokin sai ensimmäistä kertaa aamupuuronsa taivasalla. Aurinko helotti ja linnut visertelivät. Oli niin upea ilma, että päivää voinut hukata sisällä oleiluun. Pakkasimme reppuun hieman evästä ja lähdimme ajelemaan kohti Paeroaa patikoimaan. Olimme aiemmin katsoneet, että siellä olisi päässyt kävelemään puolikilometriä pitkään, vanhaan junatunneliin, jossa olisi paljon kiiltomatoja. Matkalla tajusimme, että olimme unohtaneet taskulampun kotiin ja perille päästyämme paljastui, ettei tuota tunnelia pääsyt kävelemään korjaustöiden vuoksi lävitse. Kiiltomadot jäivät nyt näkemättä, mutta muutoin oli mukava päivä. Kävelimme reilun kymmenen kilometriä tällaista joenvierustaa, mukavaa ja rentouttavaa. Olo oli kovin keväinen, sillä tällä hetkellä täällä on talven ajaksi lehtensä pudottaneisiin puihinkin ilmestynyt pienet lehdet. Uudessa Seelannissa on talviaikaankin hyvin vihreää, sillä tosiaan ainoastaan tuontipuut pudottavat syksyllä lehtensä. Vilhonkin kannalta kävelyretki sujui erinomaisesti. Hän katseli kiinnostuneena ympärilleen. Välillä otettiin unet, välillä ihmeteltiin pientä vesiputousta ja välillä syötiin ruokaa ja ruohoa. Meillä oli kantorinkan lisäksi mukana myös kantoliina, jossa ajattelin päiväunien paremmin onnistuvan. Emme lopulta sitä edes yrittäneet, sillä poika tuntui tuhistelevan sikeästi myös tuon kantorinkan tasaisessa keinutuksessa.





















Tällä viikolla arki on ollut samanlaista kuin aiemmillakin viikoilla, ulkoilua ja muiden äitien ja lapsien tapaamista ja Markku töissä käyden. Torstaina arkiseen eloomme tuli kuitenkin pieni muutos, Markku sai silloin kuulla, ettei perjantaiaamuna tarvitsisi enää nousta töihin. Yritys irtisanoi puolet Uuden Seelannin henkilöstöstään, humps heijaa! Yrityksen johto on ilmeisesti siirtämässä kaikki toimintonsa USA:aan, sinne missä päämarkkinatkin ovat. Meitä tilanne on hieman naurattanut, nyt meillä olisi aikaa olla yhdessä. Toki tässä suunnitelmat nyt muuttuvat melko tavalla, mutta eivätköhän asiat aina järjesty, tavalla tai toisella. Voi olla että etelä-saaren seikkailut nyt aikaistuvat ja Suomeen suunnataan jo tämän vuoden lopulla. Voi olla, että Markku aloittaa vielä uuden työn ja tulemme Suomeen aiempien suunnitelmien mukaisesti. Kumpikin vaihtoehto tuntuu hyvältä. Katsellaan.

Loppuun vielä hyväntuulisia kuvia Vilhosta, niistä on nähtävissä, että poika rakastaa omaa peilikuvaansa. Välillä lirkutellaan äidille, välille tuolle peilistä katsovalle ihanalle, hurmaavalle pojalle. Tämän kypärän käyttöä yritetään nyt ahkerasti harjoitella, näköjään on unohtunut päähän syömään mennessäkin.