Älä tuu mulle!!!!!

Täällä heilutaan, edelleen, Christchurchissa.


Aina tietyssä vaiheessa matkaa vastaan tulee saturaatiopiste, hetki jolloin vuoret ovat vain kukkuloita ja palmut vain puita, eikä jokaista avautuvaa maisemaa jaksa ikuistaa kameraan. Tällä hetkellä olen saavuttanut oman saturaatiopisteeni luonnon ihmeiden kanssa. Tiedän, että olen keskellä ainutlaatuista kauneutta, mutta edesmenneellä viikolla olen halunnut ottaa aikalisän luonnon kauneudesta . Olen tunnustellut hataraa arkea - olen haeskellut kuntosalia, kokeillut juoksuaskelia, viettänyt päiviä yliopistolla lukien, yrittänyt löytää kaupan vieraasta valikoimasta terveellistä ja arkista ruokaa sekä tarkastellut ympäröiviä ihmisiä sillä silmällä, että miten viihtyisin, osaisin elää tavallista arkea näillä kulmilla, näiden ihmisten keskellä.

Ihmisten seuraaminen Uudessa Seelannissa voi tuskin koskaan tulla tylsäksi, sillä täällä vastaan kävelee ihmisiä maailman jokaisesta kolkasta. Meidänkin kanssa tällä hetkellä kotia pitää pariskunta etelä-afrikasta, miespuoliset saudi-arabialainen, iranilainen ja ruotsalainen sekä kaksi chileläistä tyttöä. Kaikki vaikuttavat ihan mukavilta, mutta pienoista ärsytystäkin olen tuntenut. Etelä-afrikkalainen nainen valitteli sitä, kuinka hänen kotimaassaan ihmiset tuomitsevat toinen toisensa pelkän ulkonäön perusteella. Totta varmaan, mutta karvani nousivat pystyyn, kun hän sen jälkeen ilmoitti, ettei pidä brittiläisistä, koska he ovat hänen mielestään rumia ihmisiä. Saudi-arabialainen on periaatteessa oikein mukava ja aurinkoinen, muun muassa kun hän laittaa itselleen aamiaista tai ruokaa, hän kysyy aina läsnäolijoilta, haluaako joku muukin kenties ruokaa. Stereotyyppinen arabi hänestä kuoriutuu esille aina silloin, jos Markkukin on kanssamme samassa huoneessa, silloin tunnen asemani laskevan koiran tasolla, koska silloin arabi välttelee katsomasta minua silmiin ja minua koskevat asiat hän kysyy Markulta. Nice! Iranilainen muutti tänne vasta eilen, joten en vielä tiedä asemaani suhteessa häneen. Chileläistytöt vaikuttavat mukavilta, ruotsalainen ihanan kotoisalta.

Kuljen täällä ihmisten suhteen tuntosarvet pystyssä. Minusta on hauska katsella ihmisiä, ohikiitäviä tilanteita ja hetkiä, kaupan kassalla, liikenteessä, kadulla, koska joka päivä kohdalle osuu jotain ihmeteltävää.

Eilen näimme suoraan silmiemme edessä pienen kolarin ja suuren riidan. Aasialainen pariskunta pysähtyi autollansa stop-liikennemerkin eteen, intialaisen näköinen naiskaksikko ajoi heidän peräänsä. Kuului pamaus, jota seurasi sitäkin suurivolyymisempi tappelu. Välittömästi pamauksen jälkeen pelkääjän paikalla ollut aasialaisnainen hyökkäsi autostaan suoraan intialaisnaisten luokse, kiroillen, katsomatta lainkaan autoihin tulleita mahdollisia vaurioita. Huutoon vastataan huudolla, joten peräänajajien autosta pomppasi kaksi intialaisnaista tulenlieskat suusta lennellen, minkä jälkeen aasialaismies, joka oli ollut kuskina säntäsi pelastamaan naistaan, mutta niin suurella raivolla, että pienempiä sivustaseuraajia hirvitti. Kädet heilui ja kaikki maailmankaikkeuden kirosanat tuli käytettyä. Outoa tilanteessa oli se, ettei kukaan osapuoli missään vaiheessa keskustellut tai katsonut, oliko kummankaan autoon tullut mitään vauriota! Näytti kummalliselta, koska kumpikaan osapuoli ei ollut kiinnostunut siitä, miksi tapeltiin, kunhan tapeltiin.

Mutta kun tilannetta miettii tarkemmin, ei siinä oikeastaan olekaan mitään ihmeellistä, sillä niinhän me herkästi toimimme - riitatilanteissa keskitymme vain "hakkaamaan" vastustajamme, emme siihen, että asia saataisiin oikeasti sovittua. Silmä silmästä ja huutoon vastataan vielä kovemmalla mölyllä. Ehkä nuokin ihmiset oikeasti kuvittelivat tappelevansa kolarin vuoksi. Sivustaseuraajana oli kuitenkin helppo havaita, että molemmat olivat kiihtyneitä ainakin osittain siitä syystä, miten ulkopuolinen ihminen niin julkeasti hyökkää itseä kohtaan. Kukaan ei halua tulla katuun hakatuksi, ei edes henkisesti, joten jos kimppuun hyökätään, puolustaudumme me vaistomaisesti, vaikka tietäisimme, että olisimme ehkä syyllisiä. Kun riita kerran on käynnistynyt, ei itse riidan syyhynkään välttämättä kiinnitetä huomiota kun tärkeintä on puolustaa itseään. Eilen se vaikutti myös huvittavalta, koska riidalle ei varsinaisesti mitään syytä ollut. Ehkä pieni kolhu kahdessa ennestään kolhiintuneessa vanhassa autossa.

Omasta elämästänikin mieleen tulee tällainen savua ilman tulta -riita, joka nykyään vain nauraattaa sekä minua että myös riidan toista osapuolta rakasta ystävääni. Olimme lukioikäsiä. En edes oikein muista, mistä tilanne lähti, mutta kiista käytiin sähköpostin välityksellä jostain elämää tärkeämmästä asiasta. Jostain se lähti, mutta joka tapauksessa yhtäkkiä olimme keskellä kiivasta sananvaihtoa, missä ainoana tavoitteena oli "vihollisen eliminoiminen". Huutoon vastattiin huudolla. Koska tuohon taistoon saakka olimme eläneet ystäväni kanssa lempeää, toisiaan kunnioittavaa ystävyyttä, loukaannuimme molemmat toistemme tavasta riidellä (emme niinkään siitä, mistä riita oli saanut alkunsa) niin tulisesti, ettemme vuoteen olleet missään tekemisissä keskenämme. Olimme kasvomme menettäneitä. Kunnes eräs kevätpäivä kohtasin ystäväni sattumalta uimahallissa. Nauroimme ja olimme kuin ennenkin ja ennen kaikkea tajusimme, kuinka hölömöjä olimmekaan olleet. Paljon haleja ja lämpöisiä ajatuksia sinulle rakas Kamuri, olet kaukana, mutta niin lähellä.