Ja pellon laidassa kasvaa palmu

Mitä nämä ihmiset oikein ajattelevat meistä? Mitä nuo muut tämän talon asukkaat ajattelevat? Miksi ne kyselevät paljon kysymyksiä Suomesta, vaikuttaako Suomi jollain tavalla kiinnostavalta heidän mielestään? Miksi työnvälitys agentuurin haastattelija katsoo silmät pyöreinä ja nauraa kun sanon että olen syntynyt ja asunut Nokian kaupungissa? Vaikuttaako Suomi eksoottiselta ja mielenkiintoiselta maalta jonkun mielestä toisella puolella maailmaa?

Vastauksia tällaisiin kysymyksiin voi pohtia silloin, kun etsii Aucklandista tai Wellingtonin pääkadulta itselleen vaatteita ja huomaa että kaupan ikkunassa on tarjolla eksoottisia Suomi-paitoja. Kyllä, ihan oikeasti. Täällä vajaan 20000 kilometrin päässä suomesta myydään Wellingtonin pääkadulla Lambton Quay'lla Suomi-paitoja eikä kyseisellä liikkeellä ole valikoimissaan mitään muuta "eksoottista maata" kuin Suomi.

**********

On jokin talvi jonain viime vuosista kun asuimme Heinätorilla. Kello on kohta kuusi, olen saapunut töistä läpi hirvittävän räntäsateen, vaatteeni on kastunut, olen kylmissäni mutta jääkaapista selvästi puuttuu jotain ja aamupala tarpeitakin pitäisi saada. Autolla voisi ajaa Lielahden tai Kalevan isoon markettiin hakemaan kaiken tarvitsevansa, mutta muutaman pikku jutun vuoksi autolla ruuhkaiseen markettiin ajaminen tuntuu typerältä ajatukselta. Koska en varsinaisesti ole mikään turhan yksityisautoilun puolustaja, päätän palata takaisin inhottavaan viimaan ja räntäsateeseen ja käydä ostoksilla puolen kilometrin päässä olevassa lähikaupassa. Koska työpäivänä päälläni olleen vaatteet on räntäsateen kastelemia, vaihdan puhtaat ja kuivat vaatteet päälle sekä otan kaapista ruman laskettelutakin, jota en koskaan käytä. Takki on kuitenkin kuiva ja tuntuu mukavammalta lähteä kauppaan kun ei ole valmiiksi märissä vaatteissa. Rappukäytävässä tuntuu ulkoilman viileys. Eteisessä, ulko-oven ikkunasta pihalle katsellessani vedän pipoa syvemmälle päähän, pistän hanskat käteen ja nostan kaulahuivin naaman eteen ettei kova tuuli ja ikävä nollan asteen ulkolämpötila piiskaisi poskiani ihan niin paljoa. Ulos astuessa mielessä käy kesän auringonpaiste ja lämmin kesätuuli, sitä on ikävä. Kaupungin suunnalta vihmova tuuli ja räntäsade tuntuu jäätävältä, mutta suunnistan nopeasti Pirkankatua kohti. Talvi on siis taas jäänyt tulematta, loskaa ja räntää jo joka puolella. Seisahtuessani liikennevaloihin, ohi ajava auto roiskaisee hieman vettä housuilleni. Juoksen kadun yli jo ennen kuin jalankulkijoiden valot vaihtuvat vihreäksi.
Routa on tehnyt edellisenä talvena ikävän kuopan kävelytien asfalttiin, eikä sitä ole ehditty menneenä kesänä paikata. Kuoppa on täyttynyt nolla asteisella vedellä ja nyt lähikauppaan kiirehtiessäni tietysti astun kuoppaan, kenkäni kastuu ja taitan polveani hieman. Hetken kiroiltuani jatkan matkaa, koska hirveään räntämyrskyyn ei kannata jäädä märkää kenkäänsä ja kastunutta sukkaansa voivottelemaan. Jatkan matkaa Amurin Helmen ohi, mutta juuri kun olen ohittamassa suojatietä, joku autoilija yrittää ajaa ylitseni. Suojatiellä! Ehdin hädin tuskin väistyä kun auto roiskaisee lisää vettä päälleni ja kun käännyn katsomaan auton suuntaan, näen auton takalasin läpi kuinka keski-ikäinen miesautoilija heristää minulle nyrkkiään ja kääntyy vihaisena katsomaan taaksepäin.
Päivän aiemmista räntämyrskyissä kulkemisesta, vaatteitteni kastumisesta ja kuljettajan asenteesta johtuen silmäni kipinöi ja kuvittelen mielessäni hetken aikaa itseni hakkaamaan tämän idiootin Mersu-kuskin päätä hänen autonsa konepeltiin. Koska väkivalta ei kuitenkaan ole hyvä tapa reagoida tällaisiin tilanteisiin eikä ylipäätään minkäänlainen ratkaisu ongelmiin, vaikka eräs Yhdysvaltain presidentti on ilmeisesti niin viime vuosina ajatellut, tyydyn seisomaan paikallani ja tuijottamaan kun autoilija hidastaa vauhtiaan heti suojatien jälkeen. Yritän rauhoittaa mieleni. Lämpimästä vaatetuksestani huolimatta päätäni paleltaa, mutta päätän kuitenkin uhrata koko pääni, riisun hanskat molemmista käsista ja vedän pipon pois päästäni. Yritän hymyillä ylikorostetusti, vilkutan autoilijalle toisella kädelläni osoittaen samaan aikaan toisella kädelläni suojatietä. Toivon että teatraaliset elkeeni herättävät kuljettajan huomion ja toivon häneen pienessä päästä löytyy edes jonkinlainen muistijälki siitä mitä 70-luvulla on autokoulussa opetettu suojateistä. Samalla kuitenkin mielessäni toivon, että eleeni saa autoilijan hämmästymään sen verran että unohtaa jarruttaa ja ajaa edellä ajavan auton perään. Mersukuskille hänen Mersunsa on pyhä lehmä eikä sen eteen saa astua, edes suojatiellä jossa jalankulkijalla siihen pitäisi olla oikeus.

Jatkan matkaani tien yli kauppaan ja riisun kastuneet pipon, kaulaliinan ja hanskat ostoskoriin. Kyseessä on pieni lähikauppa eikä siellä ole kuin muutamia toisia asiakkaita. Yritän valita nopeasti ostokseni koriin, kiertelen ympäri hyllyjä mutta en siitä huolimatta muista mitä piti ostaa. Tiedän jo etukäteen unohtavani jotain, mutta suunnistan kuitenkin kassalle koska ajatus kotiin pääsemisestä houkuttaa. Kaupan kassalla on töissä Liisa, varmaankin yliopistossa opiskeleva tyttö. Liisa nostaa opintotukea ja luultavasti hänen vanhempansa rahoittavat opinnot täysin, joten ei Liisan kaupan kassalla töissä tarvitsisi olla. Hän vaan on, koska hän haluaa päästä joulun jälkeen poikaystävänsä kanssa Thaimaaseen. Kuulin siitä puhuttavan kovaan ääneen viimeksi kun asioin kaupassa. Kun alan ladella ostoksiani liukuhihnalle, Liisa katsoo minua silmissään se riemu, mitä työtänsä koko sydämestään vihaavalta ihmiseltä voi olettaa löytyvänkin. Kun saan kaikki ostokseni hihnalle ja pääsen kassan luo, Liisa sanoo 'Hei'. Hän ei sano sitä siksi, että hän haluaisi minua tervehtiä, häntä ei paskaakaan kiinnosta minun ostokseni, minun kastunut kenkäni ja sukkani, se että jäin melkein auton alle ja taitoin polveni, eikä se että olen kylmissäni. Hän sanoo sen vain siksi, että hänen työnantajansa on käskenyt toimia niin. Liisaa kiinnostaa vain Thaimaan rannat.
Jos jättäisin vastaamatta Liisan tervehdykseen, hän pitäisi minua epäsosiaalisena idioottina. Jos taas yrittäisin olla mukava ja vaihtaa vaikkapa pari sanaa tyyliin "Hei Liisa, onko ollut kiireinen päivä?", olisi se varmasti vielä paljon pahempi. Silloin olisin joku kymmenen vuotta vanhempi kaljuuntuva setä joku yrittää lirkutella kassatytöille. 'Siis tosi säälittävää hei' puhuttaisiin varmaankin kahvitauolla. Kun sitä joskus kauan kauan sitten kokeilin, minua katsottiin pitkään takaisin eikä mitään vastausta tullut. Vasta siinä vaiheessa kun ojensin pankkikorttiani maksaakseni ostokset, vastaus ilmaistiin ottamalla kortti vastaan vasemmalla kädellä siten että varmasti näkisin sormuksen. Siihen lisäyksenä tuli sellainen "tässä sulle" -hymy. Tarkoituksenani oli kuitenkin vain olla ystävällinen, mutta tulipa selväksi ettei tuntemattomille ihmisille kannata olla ystävällinen tai se tulkitaan väärin.
Siksipä vastaan vain "Hei", maksan ostokseni ja pakkaan ne kassiin. Eteisessä vedän taas pipon päähäni, hanskat käteen ja kaulahuivin kaulaan. Tullessani olin nostanut kaulahuivin naamani eteen että se peittäisi viimaa, nyt koko kaulahuivi on hengitykseni kostuttama ja tuntuu ikävältä naamaa vasten. Seison ostoskassini kanssa eteisessä hetken. Eteisessä on mukavan lämmintä kun ulko-oven yläpuolelta puhaltaa eteistilaa lämmittävää ilmaa. Kauppaan kävelee sisään muitakin räntäsademyrskyn piiskaamia ihmisiä ja säälin heistä jokaista. Leikittelen ajatuksella jäädä syömään valmisruokapäivällistäni kaupan lämpimään eteiseen, mutta kotiin päin pitää jatkaa. Oikeaa poskeani polttelee hieman räntäsateen ja kovan viiman piiskaamisen jäljiltä ja pohdin uhraanko myös vasemman puolen naamastani ja kävelen etuperin kotiin, vaiko kuljen koko kotimatkan pakittamalla jolloin vasen puoli naamasta säästyisi mutta jo valmiiksi vähän puutunut oikea poski ei enää tuntisi ikävää viimaa koska poskesta on jo hieman tunto mennyt. Olen kuitenkin rohkea ja lähden liikkeelle etuperin. Viima puhaltaa tällä kertaa vasemmalta puolelta, kuljen saman lyhyen matkan kotiin päin mutta kuten aina, paluumatka tuntuu onneksi lyhyemmältä. Vaikka olen vasta päässyt töistä kotiin, aurinko on laskenut jo aikaa sitten. Aamulla töihin lähtiessä aurinko ei ollut vielä noussut. Vain katuvalot valaisevat tietä kun kuljen ostoskassini kanssa kohti kotia, naama räntäsateen polttelemana, housun lahkeet, toinen kenkä ja sukka märkänä sekä polvi hieman kipeänä. Pirkankadulle päästyäni näkyy kuitenkin jo Heinätori 3 ja valoa yläkerran asunnon ikkunassa. Tässä kohtaa viima ja räntäsade ei enää juuri häiritse. Kun ylitän suojatien, oloni on kuin Veikka Gustafssonilla silloin kun iskee lipun K2:n huipulle. Kotona on jotain mikä saa odottamaan kotiinpaluuta ja minkä vuoksi pienessä myrskyssä ja räntäsateessa voi ihan mielellään kävellä.

**********

Tällä hetkellä Suomessa on kuulemma hieno talvi. Omat mielikuvani suomen talvista ei kuitenkaan viime vuosilta ole niin mukavia. Suomessa on paljon kauniita kesäpäiviä ja myös kauniita talvipäiviä kun sopiva pakkassää sattuu. Kuitenkin mielestäni tuntuu jokseenkin oudolta, että jossain toisella puolella maapalloa suomi nähdään jotenkin eksoottisena ja jännittävänä paikkana. Itselläni positiivisimmat mielikuvat Suomesta liittyy lähinnä tuntemiini ihmisiin.

Tässä Wellingtonin keskusta katseltuna Mt. Victorian päältä näköalatasanteelta. Keskusta-alue on melko pieni, etupäässä ympäröivien kukkuloiden vuoksi. On myös väitetty että Wellington muistuttaa kukkuloiden ja mäkien vuoksi hieman San Franciscoa. Tiedä sitten, siellä en ole käynyt. Vielä.

Kaupungissa on pari selkeästi muista erottuvaa pääkatua. Keskeisin niistä, Lambton Quay, on parikymmen kerroksisten peilipintaisten talojen reunustama katu josta tulee mieleen vaikkapa kuvat New Yorkista, vaikkakin talot ovat hieman matalampia. Pääkaupungin business ihmiset täyttävät kadut aamuisin ja lounasaikaan kulkiessaan puvut päällä. Itsekin olen yrittänyt joukkoon soluttautua kun hankin uudet vaatteet ja olen muutamissa työnvälitysfirmoissa käynyt esittäytymässä. Tänään aamulla jo näytti siltä, että töitä voisi löytyä, mutta potentiaalinen yritys olikin juuri tänä aamuna lähettänyt kahdelle ihmiselle työtarjouksen ja nyt minun mahdollinen palkaaminen onkin siitä kiinni jos jompi kumpi minua aiemmin yhteyttä ottaneista hakijoista ei hyväksykään tarjousta. Tästä syystä joudun huomenna aamulla jatkamaan soittelua. Töitä kuitenkin pitäisi olla, pienestä taantumasta huolimatta ja toisaalta vielähän tässä ollaan ihan lomailijoita statukseltamme. Töiden löytymisellä ei ole mitään kiirettä niin pitkään kuin niin halvalla pystymme elämään, kuin tähän asti.

Lamton Quaylta tosiaan löytyi esim. tällaisia T-paitoja:

G.E.R 14 de julho
Passo Fundo
(jotain tekstiä kyrillisillä kirjaimilla)
Finland
Seurata ja kentan
Mestaruu lesta

Ymmärsittehän kaikki? JeansWest ketju on kiinassa valmistettuja, jossain muualla suunniteltuja vaatteita myyvä liike. Haastattelin Aucklandissa liikkeen myyjää ja myyjä naureskeli, ettei ihmettele yhtään että teksti paidassa ei ole suomen kieltä. Suomi vaan vaikuttaa täällä niin eksoottiselta, että jonkun on pitänyt tuoda markkinoille Suomi-paitoja. Toinen myynnissä olleista Suomi-aiheisista paidoista oli Radio Helsinki:

Tänään aamun haastatteluni jälkeen ajelimme Cape Palliseriin. Koko päivän oli pientä vesisadetta, mutta muuten päivä oli mukava. Vesisateessa pysähdyimme ottamaan muutamia valokuvia, tästä kuvasta rantakivien joukosta pitäisi löytyä ainakin seitsemän elävää kiveä:


Tässä yksi niistä vähän toisenlaista taustaa vasten, niin erottuu selvemmin. Kaveri ei yhtään pitänyt siitä että tulin kahden metrin päähän ottamaan valokuvia ja siksi piti kummallista meteliä.


Rannalla oli myös laiduntavia lehmiä ja lampaita. Tässä muutamia meren rannalla päivää viettäneistä lehmistä.

Suomalaista eksotiikkaa Uudessa Seelannissa. Kuten jo mainittu, omilla silmilläni on suomesta suurta eksotiikkaa vaikea löytää, mutta uskon kyllä, että Uusseelantilaisen ihmisen silmin sitä löytyy. Itselleni kaikki täällä nähty on ollut melko lailla uutta ja ihmeellistä:

Tulivuoria, suuri meri, isoja lähes aavikkomaisia hiekkadyynialueita, Etelä-euroopan tyylisiä joskin hieman kauniimmilla maisemilla olevia rantoja, sademetsää, eteläisen pallon puoliskon korkein rakennus, delfiinejä, hylkeitä, outoja kasveja ja lintuja, palmuja joka puolella, hyväntuulisia ja aina iloisia ihmisiä sekä aurinko. Uuden Seelannin mutkikkaita teitä pitkin ajellessa vastaan tulee vähän suomalaisen maatilojen näköisiä tiloja. Lehmiä ja lampaita laiduntamassa, isot pellot ja pellon laidassa kasvaa palmuja. Kaikki se on minulle uutta ja eksoottista. Olisiko kuitenkin niin, että eksoottista mielikuvaa on helppo rakentaa sellaisen ympärille joka itsestä katsoen on kaukainen ja tuntematon. Uusi Seelanti näyttää minulle eksoottiselta, Suomi näyttää Uusseelantilaiselle eksoottiselta. Minun mielestäni suomessa on varsin usein ikävä sää, Uusseelantilaisen mielestä tämä paikka on pirun kaukana kaikesta ja aina tuulee ja sataa. Millalla on punainen Missisippi department T-paita. Koko Missisippin alue voi vaikuttaa suomesta katsellen eksoottiselta, mutta siellä on parasta kantaa käsiasetta mukanaan koska kaikilla muillakin on sellainen. Näyttääkö Uusi Seelanti mielestäni vielä jonkin ajan kuluttua eksoottiselta ja ihmeelliseltä; sitä voi pohtia jonkin ajan kuluttua.