Jallupullo ja Jamppaa turpaan

Ruokailimme viikonlopun kiireessä subwayssa. Leivät ovat hyviä, niin täällä kuin sielläkin, mutta inhoan kuitenkin vierailuja kyseisen ketjun silmukoissa, koska kassan tunnelma tuntuu aina olevan kiivastahtinen. Tympääntynyt myyjä tykittää kysymyksillä ja tuijottaa suoraan silmiin vaatien nopeaa vastaamista, sillä asiakasjono on jo ulko-oville. Ja vaikka ilmoittaisitkin, että ei kiitos, ei jalopenoja, niin eikös ne pippurit sinunkin sämpylääsi tuikkasta. Kiire, melu ja pitkä asikasjono. Viikonloppun sämpyläbaarikokemus oli toisenlainen. Meitä palvelemaan tullessaan myyjä juoksi perähuoneesta laulaen - perässään toinen myyjä, hänkin laulaen. Miltei koko palvelun, eli leipiemme valmistelun ajan he lauloivat kovaäänisesti ja melko huonosti, mutta sekä meillä että heillä oli hauskaa. Taustalla lauloi Lauri Ylönen, muuten.

Ihmisillä on monesti hauskaa, jos he vain uskaltautuvat heittäytyä ja olla hetken irti totutuista kaavoista. Useimmat suorittavat päivittäiset rutiinit naama peruslukemilla, toimistoissa, kassalla, naapureina, asiakkaina, ostajina, myyjinä. Mielemme on täynnä erilaisiin tilanteisiin ennalta luotuja käsikirjoituksia, jonka roolisuoritukset osaamme ulkoa. Kuten Markku edellisissä tekstissään mainitsi, me tiedämme, miten me käyttäydymme kaupankassalla, ja jos joku ei tiedä pelisääntöjä, nolouden ja hauskuuden raja on kovin häilyvä. Useimmat meistä uskaltavat hassutella ainoastaan kotona, tutulle yleisölle, neljän seinän sisällä. Ehkä parisuhteen yksi ihanuus onkin juuri siinä, että sen oman kultapalleron seurassa voimme taas hetken olla lapsia. Annamme toisillemme mitä eriskummallisimpia hellittelynimiä, joidenka ympärille alkaa muodostumaan värikkäitä tarinoita, joihin me uskallamme heittäytyä kotona sen jälkeen, kun työvaatteet on viikattu kaappiin seuraavaa arkiaamua odottamaan.

Moni suomalainen löytää tuon sisäinen hassuttelijansa myös Jallupullon avulla. Kun maksa polttaa ilolientä, sanomme monesti hyvästit arkisille rooleillemme. Viina on hyvä naamiaisasu, jonka pankinjohtajakin voi kiskoa yllensä yrityksen kesäjuhlilla. Vaikka viikkopalaverissa kalliille puvun paidalle tipahtanut kahvitahra on maailmanloppu, voi kesäjuhlilta yhtä hyvin vaikka kontata kotiin, tuo sama kallis puku päällä, koska pankinjohtaja on vain humalassa. Hip hei humalassa! Tai vaikka ärrinmurrin humalassa! Lisää juomaa, mukit täyteen, jokaiselle omansa, kaikki tyylit ovat sallittuja, jos vain olet humallassa. Silloin ei kauhistella, ja vaikka kauhistuttaisikin, on kauhistelijoiden parempi kääntää katse pois, sillä humalalla ei ole rajoja tai normeja paitsi se, että nipottajat poistukoot juhlista. Täällä juodaan!

Täällä ollessani silmiini osui tutkimus, jossa tarkasteltiin uusiseelantilaisten asennoitumista alkoholiin. 8% aikuisista sanoo juovansa alkoholia humaltumisen vuoksi. Jäin miettimään lukua, sillä se tuntui mielestäni kovin alhaiselta ja lopulta ajattelin, että ehkäpä kyseisessä tutkimuksessa on jotenkin virheellinen kysymyksenasettelu, sillä kyllähän useampi ihminen haluaa humalan, sen oman naamiaisasunsa, jonka varjolla voi uida suihkulähteessä, tinttasta naapurin Jamppaa turpaan, tutustua työkavereihin hieman "syvällisemmin", heittää puhelimen parvekkeelta, elvistellä ja olla kaikkea sitä mitä emme ilman tuota naamiaisasua, arkena uskalla olla.
Alan kuitenkin vähitellen uskomaan, että tutkimuksen luvut sittenkin kuvaisivat uusiseelantilaista alkoholikulttuuria. Viime perjantai oli kansallinen vapaapäivä, jolloin vietettiin Waitangipäivää (=päivää, jolloin Brittiläiset ja maorit solmivat sopimuksen). Samanaikaisesti täällä Wellingtonissa järjestettiin suuri rugbyturnaus, jonka seurauksena kaupunkiin saapui 50 000 urheiluhumuista juhlijaa. Tuohon rugbyturnaukseen on aikojen saatossa kietoutunut tapa, että ihmiset jotka saapuvat katsomaan turnausta, pukeutuvat naamiaisasuun. Perinne on elänyt ja vahvistunut niin voimakkaasti, että nykyisin kisahumuun ja sen oheistapahtumiin osallistuu myös iso määrä sellaisia ihmisiä, jotka haluavat vain olla osa isoa naamiaisjuhlaa. Viikonlopun ajan Wellingtonin kaduilla vilisi varaskoplia, enkeleitä, piruja, pappeja, supersankareita, sarjakuvahahmoja, sadomasokisteja, luolamiehieä, muinaisia kreikkalaisia, tennistähtiä, Aatami ja Eeva, avaaruusolioita eikä kovinkaan montaa ihmistä, joka ei olisi tätä tapahtumaa varten luotua rooliasua päällensä pukenut. Päiväsaikaan, auringonpaisteessa juhlinta oli hilpeää. Illalla, kun Markku ehdotti, josko lähtisimme kävelemään keskustaan, mietin mielessäni, että nyt taitaa klovnin nenä olla jo poskella. Jouduin kuitenkin toteamaan, että totta tosiaan, ehkä se tutkimus sittenkin piti paikkansa, sillä tunnelma oli edelleen mukavalla tavalla hauska. En nähnyt oksentelua, virtsaamista, uhoamista, nyrkin heilutusta, tahattomia sivuaskeleita, mutta sen sijaan näin ison joukon ihmisiä, joilla oli hauskaa. Onhan meillä suomalaisillakin vappu, mutta meillä päähän kiskaistaan jallupullo ja serpentiinirulla ja sen jälkeen lähdetään vasta juomaan.

En kuitenkaan usko, että uusiseelantilaisetkaan laseihinsa sylkevät. Tästä todisteena oma vuokraemäntämme. Hän juo joka ilta olutpullon, yhdessä täysi-ikäisen tyttärensä kanssa, mutta eivät he humallu, toisinaan he jopa unohtavat juoda pullonsa tyhjäksi. Määrällisesti uusiseelantilaiset saattavat juoda jopa yhtä paljon kuin suomalaiset. Huomasin tämän viime viikolla lenkillä ollessani. Täällä nimittäin pullojen kierrätys tapahtuu siten, että jokainen vie pullonsa kerran viikossa, tiettynä ajankohtana, postilaatikkonsa viereen, josta ne käydään keräämässä. Miltei jokaisen postilaatikon vieressä nökötti monta pulloa. Kyllä ne siis juovat, mutta sekä omien havaintojeni että aiemmin kertomani tutkimuksen perusteella vain harva yrittää alkoholin avulla juoda itseään väkisin mukavaksi. Uusiseelantilainen saisi ehkä suomalaisella vapputorilla turpaan, koska on liian selvinpäin ja pukeutuu kuin pelle. Suomesta löytyy monta janoista ilakoitsijaa jolla voisi olla paljon opittavaa täkäläisestä juomis- ja hauskanpitokulttuurista. Ehkäpä.

Parin ahkeran lukijan taholta on tullut toiveita laittaa aina kuvia mukaan tekstejä värittämään. Uudesta Seelannista ei tähän hätään hyvää kuvaa löytynyt, mutta Googlen kuvahaun avulla tätäkin tekstiä saatiin väritettyä:


Kuvassa ei siis kumpikaan meistä. Ehkäpä.