Neljä vuodenaikaa

Ei näistä Uuden Seelannin keleistä ota selvää, välillä eletään kuin Suomen syksyssä ja välillä kärvennytään paahteisessa auringossa. Kämppäkaverimme Louis, joka on asunut Uudessa Seelannissa kaksi vuotta, naureskeli että tämä on ainut paikka maailmassa, missä on mahdollista kokea neljä vuoden aikaa yhden vuorokauden aikana.
Viime sunnuntai oli kuitenkin kokonaisuudessaan kesäinen ja hauska päivä. Teimme päiväretken Christchurchin läheisyydessä sijaitsevaan pieneen, mutta viehättävään Akaroan kaupunkiin. Matkaa kilometreissä mitattuna oli vain 80km, mutta ajassa mitattuna menomatka kesti (ml. pari valokuvaustaukoa) kaksi ja puoli tuntia. Voitte vain kuvitella, ettei reitti ollut aivan suoraa tietää.
Maisemat olivat kauniit, aina kun niitä uskalsi vilkuilla. Näillä teillä totta totisesti ymmärrän, mitä 'pelkääjän paikka' tarkoittaa. Sorainen vuoristotie, johon ei mahdu kerrallaan kuin yksi auto, jos katsot sivuikkunasta alas, katseesi humpsahtaa alhaalla roikkuvaan kaukaisuuteen, jos katsot tuulilasista eteenpäin, joudut ristimään kätesi ja sulkemaan silmät, sillä edessä näkyy vain sininen taivas, eikä kuskilla tunnu olevan mitään kiirettä painaa jarrua. Kirkuminenkaan ei kuulema auta, koska se vain häiritsee kuskin keskittymistä. Kyydistäkään ei voi kesken matkan hypätä. Voit vain kiristää ja uhkailla, että seuraavalla vuoristo-osuudella aiot itse olla ohjaimissa, katsotaan kuka silloin kirkuu ja kuka kaasuttaa. Noh, tulomatkalla minulle tarjottiin kuskin paikkaa, mutta jätin option seuraavaan matkaan.
Määränpäänä oli Akaroa, josta aikonaan piti tulla 1000 ranskalaisen asuinpaikka. Merien yli ehti saapumaan ensimmäinen 60 hengen ranskalaislaivue, mutta patonkikansan epäonneksi Maorit olivat saman aikaisesti ehtineet solmimaan Waitangi sopimuksensa jo brittien kanssa. Tyhmän kielipääni onneksi Uudesta Seelannista ei lähtenyt rakentumaan ranskankielistä maata.
Tappiosta huolimatta, Akaroassa liehuu yhä Ranskan lippu, ranskankielisillä kaduilla.

Kaupunki oli pieni ja viehättävä. Löysin sieltä monta vanhaa rappioromanttista taloa, joidenka ikkunoista olisi tehnyt mieli kurkistella sisälle. Reilun viikon Christhchurchissa asuneena ja ikävän koleita aamuja kokeneena, en kuitenkaan katsele noita viehättäviä vanhoja puutaloja sillä silmällä ettäkö sellaisissa haluaisin täällä asua. En ymmärrä, mistä verestä nämä ihmiset ovat tehty, enkä tiedä, missä kouluissa paikalliset arkkitehdit oppinsa hankkivat, mutta asunnot tuntuvat olevan vetoisempia kuin suomalaisten lasten leikkimökit. Tämäkin asunto, missä tällä hetkellä majailemme on rakennettu viime vuonna, mutta on silti hyvin kyyyylmä. Sisälämpötila tuntuu olevan miltei suoraan verrannollinen ulkolämpötilaan, ja minäkin joka en juurikaan Suomessa sukkia käyttänyt, kuljen aamuisin joulupukilta saamissani villasukissa sekä Markun ylisuuressa collegepaidassa. Oman, lämpöisen asunnon etsiminen sattaa olla melkoinen haaste.
Akaroassa oli yksi ihana taidepuutarha, jonne minä menin yksinään, koska kyseinen paikka oli auki enää 50 minuuttia, eikä Markku halunut maksaa enää siitä ajasta. Itse olin kuitenkin iloinen, että menin, sillä puisto sai hymyn korviin. Joku paikallinen taiteilijanainen oli vaan aikoinaan alkanut rakentaa oman kotinsa pihaan värikkäitä mosaiikkipatsaita - tässä tulos:

Keskellä pihaa oli flyygeli, josta tuli ranskalaista musiikkia.

Sieltä löytyi myös viehättävä kahvila, jonka antimia en tällä kertaa ehtinnyt maistelemaan...
...sillä minulla oli parempaakin tekemistä. Tutustuin puistossa puolaiseen Anjaan, joka oli muuttanut Christchurhiin viikko sitten. Totesimme olevamme samassa veneessä, uusina maahanmuuttajina vieraassa maassa, kaukana ystävistä ja perheestä, joten meillä riittäisi varmasti juteltavaa kahvikupin ääressä. Vaihdoimme yhteystiedot. Tästäkö se alkaisi, sopeutuminen. Aika näyttää.




Tässä vielä loppuun muutama kuva. Tämä punainen loisto on paikallisten joulupuu. Se on täydessä kukassa, joulunaikaan, pohjois-saarella, mutta ilmeisesti kukinta on etelä-saarella hieman myöhäisempi.
Tässä vielä meren kauneutta: