Selvännäkijä Lee ennustaa

Vuosi sitten elämäämme väritti odotus ja jännitys tuntemattomasta. Elämää ja arkea maapallon toisella puolella oli vaikea kuvitella etukäteen. Nyt lähestyy uusi vuodenvaihde ja elämäämme värittää edelleen odotus tuntemattomasta. Elämäämme on tulossa uusi perheenjäsen. Nyt on jotenkin samanlainen tunne kuin vuosi sitten. Vauvan tulo tuntuu kyllä konkreettiselta ja häntä varten on jo tehty monenlaisia valmisteluita, mutta silti on hyvin vaikea kuvitella, minkälaista elämämme on ensi vuonna. Menneiden vuosien aikana on toki kuullut monenlaisia tarinoita vauvavuosista, mutta ne eivät kauheasti auta, koska sitä on vaikea kuvitella etukäteen, miltä ne yövalvomiset, ensihymyt, oman lapsen vilpitön rakkaus, väsymysitkut pitkän kassajonon perällä sitten todella itsestä tuntuu. Ennen kaikkea yritän suhtautua muutokseen avoimin mielin ja sydämin. En ole luonut itselleni mitään tarkkoja haaveita tai tavoitteita sen suhteen, minkälainen äiti minä haluaisin olla, enkä sitä minkälainen isä toivoisin Markun olevan. On mielestäni turha vetää tarkkoja suuntalinjoja ennen kuin tiedämme, että minkälaisin tarpein ja temperamentin kanssa lapsemme syntyy. Ei siis auta muuta kuin odotella ja katsoa, minkälainen persoona joukkoomme liittyy. Uskon siihen, että yhtälailla kun me luomme lapsemme myös hän luo tietyllä tapaa meidät vanhempina.

Uusiseelantilainen raskaudenseuranta on vaikuttanut tähän saakka melko samanlaiselta mitä kuvittelen sen olevan Suomessa. Joka tapaamisella mittaillaan verenpaineet, tarkastetaan virtsasta proteiini ja sokerit, kuunnellaan vauvan sydänäänet ja keskustellaan yleisesti voinnista. Raskauden loppuvaiheella minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että tämä paikallinen seuranta on hieman epämääräisempää ja huolettomampaa. Täällä raskauden seurantaan ei muun muassa kuulu lainkaan lääkärintarkastusta, eli kukaan ei kurkistele, onko vauva jo etsimässä ulostulokanavaa ja minkä kokoisesta kaverista kenties on kyseessä. Täällä ei ole kuulemma mitään tarvetta tehdä sen tarkempia koko arviota vauvan koosta ja äidin lantiosta, eikä siitä, ovatko paikat jo pehmenneet ja auenneet. Itsellänikin noita kivuliaita supistuksia on jo ilmaantunut. Olen sitten vaan pysähtynyt ja puuskutellut hetken paikoillaan. Englannin opettajani sanoi säälien, että oli nähnyt minut ennen kurssin alkua nojailemassa bussipysäkin tolppaan, muttei voinut pysähtyä ja tarjota minulle autokyytiä vilkkaan liikenteen vuoksi. Viime viikolla tuo 3km kävelymatka englanninkurssille tuntui ensimmäistä kertaa hieman haasteelliselta lähinnä helteisten kelien ja noiden kipeiksi muuttuneiden supistusten vuoksi. Auringossa hikoillessa aloin ensimmäistä kertaa toivomaan raskauden loppumista. Onneksi menomatkan ylämäki tarkoittaa kuitenkin kotimatkan alamäkeä. Ja ensi viikon jälkeen tuo kurssi jo loppuukin. Hui, sitten ei olekaan enää montaa viikkoa vuodenvaihteeseen.

Synnytys tapahtuu Aucklandin keskussairaalassa. Missään synnytysvalmennuksissa emme ole käyneet, sillä niihin olisi pitänyt ilmoittautua jo raskauden alussa, eikä minulla vielä silloin ollut synnytykset mielessä. Eiköhän se synnytys kuitenkin luonnistu myös ilman valmennuksia. Luotan, että luonto hoitaa tehtävänsä ja osaan ponnistaa ilman valmennuksia.

Siinä missä Suomessa äitiä ja lasta pidetään sairaalassa muutama päivä, täällä heidät kotiutetaan 4h normaalisti sujuneen synnytyksen jälkeen. Pääsemmepä sitten Markun kanssa yhdessä ihmettelemään vauvan ensihetkiä. Eikä meitä toki oman onnemme nojaan jätetä, sillä kätilöni tekee ensimmäisen kuuden viikon ajan kotikäyntejä, ainakin kerran viikossa, tarvittaessa useamminkin. Suomalaista neuvolajärjestelmää täällä ei ole. On täällä kuitenkin sellainen organisaatio, jonka kautta tarkastellaan lapsen yleistä kehitystä. Meidän onneksemme heidän toimipisteensä löytyy meitä vastapäätä. Jos olo on tammikuussa kovin uusiavuton, on apu siis lähellä. Kyseinen taho järjestää myös erilaisia äiti-lapsikerhoja, mikä on oikein kiva asia.

Meidän kanssamme vauvaa innoissaan odottaa myös naapurin mummo Lee. Hänen innokkuutensa tuntuu kuitenkin toisinaan hieman ahdistavalta. Hän on ihminen, joka kuvittelee hallitsevansa koko asuinkorttelia. Miltei päivittäin hän jaksaa haukkua ja päivitellä ympärillä asuvia naapureita. Tässä asuessamme mummo on käsittääkseni ollut keräämässä jo kolmelle eri naapurille häätöadressia, kun kuulemma ne ovat juoppoja, skitsofreenikkoja ja brutaaleja huligaaneja. Taitaa mummon adressit olla kuitenkin tehottomia, sillä kaikki muut vain hieman hymähtelevät tuolle valkohapsiselle naiselle. Minulle tuo nainen puhuu välillä samalla tavalla kuin kissalleen, lempeästi leperrellen. Mummon omalaatuisuutta kuvastaa se, että hän uskoo minun odottavan Vapahtajaa. Kuulemma tulemme saamaan pojan, joka pelastaa koko maailman. Ilmankos mummo on niin mielin kielin. Hän muun muassa saattaa pilvisenä päivänä juosta perääni ja tuoda minulle sateenvarjoa, koska minä ja vauva emme saa kastua. Enkä minä kuulemma saisi enää kävellä niin pitkiä matkoja, vauva oli kuulemma kertonut hänelle tämän. Uusille seinänapureillemme hän oli ensimmäiseksi ilmoittanut, että he eivät missään nimessä saa metelöidä, koska tulevaa vauvaa ei saa häiritä. Saa nähdä, kuinka nopeasti syntymän ja yöitkujen jälkeen mummon näkemys Vapahtajasta muuttuu hirviöksi. Hieman harhaisen naapurin mummon vuoksi minua ei kiinnosta kauheasti jättää vauvaa ulos nukkumaan.

Tiiti kyseli tuolla yhdessä kommentissaan uutta mahakuvaa. Viime aikoina ei ole kauheasti huvittanut heilua kameran edessä. Sitä alkaa tuntea oman olonsa jo todella valtaisaksi. Vaa’an päälle astuessa kuvittelen aina, kuinka vaaka valittaa ja pusertuu allani. Kävellessä tuntuu kuin maaperä tärähtelisi painoni alla. Ja kaikki vaatteet ovat kummallisesti kutistuneet viimeisten viikkojen aikana. Joko ne eivät mahdu päälle tai näyttävät muuten vaan irvokkailta. Olen minä kuitenkin muutaman mahakuvankin vielä ottanut. Tämä kyseinen kuva on jo tosin muutaman viikon takaa. Tuonkin paidan helma alkaa käydä jo liian lyhyeksi. Tässä ollaan siis viikolla 32+0

*****************************************************

Mitään niin ihmeellistä emme viimeisten viikkojen aikoina ole puuhanneet. Viime viikonloppuna olimme sekä lauantaipäivän että illan Markun työkaverin Jamien ja hänen vaimonsa järjestämissä grillibileissä. Meidän lisäksemme siellä oli ainoastaan ihmisiä, jotka puhuivat englantia äidinkielenään, mutta kyllä minäkin onnistuin pysymään keskusteluissa mukana ihan kiitettävästi. Tosin skottilaisen Alsdairin puheesta minulla jäi varmaan puolet ymmärtämättä. Onneksi muut vieraat jakoivat myötätuntoa kertomalla, että myös heillä on toisinaan vaikeuksia ymmärtää, mitä kyseinen herra juttelee. Alsdair kertoi myös itse, että joskus britanniassa asuessaan hänen puhettaan oli joskus luultu italiaksi tai portugaliksi.

Markun työkaverit ja heidän kumppaninsa osoittautuivat oikein hauskoiksi tyypeiksi. Yksi asia minua kuitenkin hieman ihmetytti. Raskaudestani huolimatta osa vieraista olisi tarjoillut minulle kovin myötämielisesti alkoholia. Sama asia oli joskus taannoin, kun vierailin chileläisen Monican luona. Myös hän piti itsestään selvänä sitä, että voin juoda viiniä. Tällainen myötämielinen suhtautuminen raskaana olevien alkoholinkäyttöön ei kuitenkaan ole linjassa virallisten suositusten kanssa. Viranomaissuositusten mukaan raskaana olevien pullonkorkin tulisi olla kiinni. Toisaalta täällä kyllä jätetään järjestelmällisesti huomioimatta muitakin suosituksia ja lakipykäliä. Kuten ehkä aiemmin olen jo maininnut, rattijuoppous on täällä harmillisen yleistä. Tuntuu, etteivät ihmiset välitä, vaikka kaveri ajaisi pubi-illan päätteeksi autolla kotiin. Tässä joku viikko luin myös paikallisesta lehdestä poliisien tekemästä ratsiasta. Tuossa meidän vieressä, Aucklandin rantakadulla oli tehty ratsioita, jossa autoilijoita oli puhallutettu kolmena perättäisenä arkiaamuna, kello 04.00-09.00. Tuossa ajassa poliisit olivat napanneet noin sata autoilijaa, joiden veressä oli ollut yli 0,4 promillea alkoholia. Tuntuu aika järkyttävältä! Täälläkin rattijuoppoudesta saa toki rangaistuksia ja ihmiset voivat menettää korttinsa joksikin aikaa, mutta tuntuu siltä, ettei rangaistus ja kortin menetys ole välttämättä mikään häpeä. Siitä saatetaan puhua kuten muista jokapäiväisistä asioista. Rangaistus rattijuoppoudesta ja parkkisakot, onko niillä nyt niin suurta eroa. Tämän lisäksi lakitoimistoilla on paikallisissa lehdissä mainoksia siitä, kuinka heidän avullaan on mahdollista keplotella hyllytetty ajokortti takaisin. Kotiin voi siis ajaa myös pikkujoulujen jälkeen, jos vain lompakosta löytyy rahaa.

****************************************************

Eilen kävimme tienaamassa itsellemme miltei ilmaisen viikon hotellimajoituksen Australiasta, Brisbanesta. Viime viikolla Markku sai puhelinsoiton ja kutsun tulla kuuntelemaan sellaista uusiseelantilais-australialaisen matkailuklubin esittelytilaisuutta. Menimme mielenkiinnosta, eikä meillä ollut mitään sitä vastaan, että saisimme puoli-ilmainen hotellimajoituksen. Meillä on joka tapauksessa ensi vuonna pakollinen Australian matka, kun menemme anomaan Sydneyn konsulaatista pikkumiehelle Suomen passia. Sitkeästi nuo myyntimiehet yrittivät kaupata meille 60 vuoden jäsenyyttä matkailuklubista. Suurelta kuulostavan jäsenyyshinnan jälkeen, kerhon jäsenet voisivat yöpyä kiinteään hintaan ympäri maailman tunnettujen, isojen hotelliketjujen hotelleissa. 7 yön majoitukset maksaisivat kahdelta hengeltä aina kiinteän 180 euroa. Viikon Karibian-, Alaskan-, Välimerenristeilyt ym. kustantaisi kahdelta ihmiseltä yhteensä 250 euroa. Matkustusklubi oli toiminut jo 30 vuotta ja siihen kutsutaan vain ihmisiä, joilla on tietyn suuruiset vuositulot ja jotka elävät vakituisessa parisuhteessa.. Meille vakuuteltiin kovasti, että klubijäsenyys onnistuisi yhtälailla Suomesta käsin. 10 vuoden klubijäsenyys olisi maksanut n. 4500 euroa ja 60 vuoden jäsenyys olisi irronnut n. 11 000 eurolla. Joimme kuitenkin vain kahvit ja otimme vastaan miltei ilmaiset hotellimajoitukset Australiasta.