Sunnuntain metsäretki

Hieman hölmöstä naapurin mummosta huolimatta viihdymme tällä asuinalueella erinomaisesti. Kotoamme on lyhyt matka rannalle, ravintoloihin, leipomoihin, ostoskeskukseen, kirjastoon ja löytyypä tuosta kilometrin päästä myös pieni elokuvateatteri. Tästä on helppo tehdä monenlaisia kävelylenkkejä fiiliksen mukaan. Vaikka Auckland on iso kaupunki, ei kaikkia maa-alueita ole rakennettu täyteen. Täältä löytyy sekä puutarhurin sakset nähneitä puistoja mutta myös luonnontilassa olevia ”metsäkaistaleita”. Eilen kävelimme tällaiseen lähellä olevaan ”metsään”.

Oli oikein virkistävää kuljeksia puiden suojassa, auringonsäteiltä piilossa, kuunnella lintujen laulua ilman liikenteen melua. Emme olleet metsässä yksin. Kohtasimme siellä myös tämän lenkkeilijän.



Pienestä iltakävelystämme muodostui lopulta kahden tunnin lenkki. Vaikka muuten koinkin jaksavani ihan hyvin, alkoi loppumatkasta tuntua siltä, että maha repeää kuin paperin palanen. Viimeiset kilometrit kuljinkin sitten enemmän ja vähemmän mahaani käsilläni kannatellen. Markku ehdotteli, että jäisin istumaan puistonpenkille, kun hän kävelisi kotiin hakemaan auton. Mielessäni pyöri kuitenkin yksi muisto 2000 vuoden interrail-reissulta, jossa olin ystäväni Riitan kanssa. Olimme joskus lapsuudessamme pelanneet jotain urheilutietovisaa, jossa eräs kysymys kuului näin: ”Kuka kantaa pelimiehen kassin?”. Oikea vastaus oli: ”Pelimies itse”. Tuolla kysymys-vastaus parilla huvitimme Riitan kanssa toinen toisiamme, jos jostain syystä suuret rinkat tuntuivat liian painaviksi. Eilisellä kävelylenkillä hoin tuota samaa kysymystä itselleni ja hymyilin. Kukapas muukaan tätä nykyistä reppuani kantaisi kuin minä itse. Onneksi kädet mahtuvat vielä mahan alle ristiin. Tosin myönnettäköön, että sellainen tukivyö voisi olla hieman näppärämpi kuin omat kädet. Enää ei kuitenkaan huvita tehdä mitään raskauteen liittyviä hankintoja, sillä kalkkiviiva on jo näkyvissä. Eilen liitin tänne kaksi viikkoa sitten otetun kuvan. Tässä teille tuore, joskin hieman tärähtänyt kuva eiliseltä, eli raskausviikolta 34+2. Kun raskaus loppuu, poltan nuo vaatteet varmasti rantanuotiolla.

Täytyy vielä loppuun mainita, että kaikenlaisten muiden palveluiden ohella, lähialueellamme palvelee ilmeisesti myös ahkera huumediileri. Tammikuussa maahan saavuttuamme havaitsimme, että Patrician ja Peterin läheisellä kadulla, sähköjohtojen päällä heilui lenkkitossupari. Muistan ihmetelleeni, että miksi joku oli hyvät kengät sinne nakannut. Nappasin jopa kengistä valokuvan.


Myöhemmin minulle kerrottiin, että tennareita ei nakella sähköjohtoihin roikkumaan ihan huvin vuoksi. Niillä kuulemma viestitetään sitä, että jostain läheltä saa huumeita. Aluksi ajattelin sitä pelkäksi legendaksi, mutta ainakin meidän kadullamme tuo legenda tuntuu olevan hyvin elinvoimainen. Tässä risteyksessä roikkuu miltei aina tennarit. Eilen siellä roikkuivat nämä vihreät tossut.

Menneillä viikoilla siellä on heilunut myös vaaleanpunaiset ja valkoiset. Ne siis käydään aina noukkimassa sieltä pois, mutta uudet lennähtävät aina tilalle. Ihmetyttää vain, että jos tossut liittyvät huumeisiin, miten poliisit eivät pysty paikantamaan kenkien nakkelijaa. Luulisi, että edes jollain naapurilla olisi jonkinlaista näköhavaintoa.