Kohimaraman isoin

Vilho on osoittautunut melko rauhalliseksi pieneksi ihmiseksi, mutta torstaina tuli todistettua, että kyllä hän osaa tarvittaessa pitää myös kovaa meteliä. Vilho sai tuona päivänä ensimmäisen rokotteensa. Ennen sitä hänelle tehtiin lääkärintarkastus, jonka aikana poikaa käänneltiin ja väänneltiin, mutta poika vain tuntui tarkkailevan vieraan ihmisen käsittelystä huolimatta ympäristöään varsin levollisesti. Ajattelin jo, että tuskin poika edes huomaa piikin tuikkaamista reiteensä, mutta niinpä vain huomasi. Vilho karjaisi niin kovaa, että odotushuoneessa olevat asiakkaat luulivat varmasti karjunnan lähtevän isommastakin miehestä.

Täällä Uudessa Seelannissa pienistä ihmisistä pidetään varmasti samalla tavalla hyvää huolta kuten Suomen neuvoloissa. Joitakin eroavaisuuksia kahden maan järjestelmistä kuitenkin löytyy. Syntymän jälkeen kätilöt tekevät kotikäyntejä 1-2 kertaa viikossa, kuuden viikon ajan. Tämä oli muuten oikein mukava käytäntö, mutta harmikseni ensimmäinen käynti tapahtui jo kotiutumispäivän jälkeisenä aamuna. Sinä aamuna, jolloin minä olin kuvitellut vihdoinkin saavani nukkua rauhassa ilman ulkopuolisten henkilöiden häiriköintejä. Sairaalassa oloaika oli näet melko stressaavaa, sillä huoneessani piipahti jatkuvalla syötöllä aina jonkun alan asiantuntija kyselemässä omia tärkeitä kysymyksiään. Sairaalassa oli siis erittäin haasteellista ummistaa silmiään, sillä jopa yöaikaan hoitajat kävivät säännöllisesti mittaamassa verenpaineita, lämpöä ym. Kerran olin valmis ajamaan hoitajan karjuen ulos huoneesta. Olin juuri saanut pojan rauhoittumaan uneen ja itsekin olin jo jossain unimaailman rajamailla, niin tsadam, huoneeseen astuu sairaanhoitaja, joka läväyttää kirkkaat loisteputkivalot päälle ja rallattaa ärsyttävän tekopirteästi, että on tullut aika mitata verenpaineeni. Vauva herää ja minun verenpaineeni kohoaa. Grhhh!!! Ja jos yö meni huonosti, aamun valjetessa oli turha enää piiloutua verhojen taakse päivää pakoon, sillä puoli kahdeksalta huoneeseen säntäsi kaksi rivakkaotteista maori-siivoojaa, jotka tempoivat ikkunaverhot auki ja heiluivat moppinsa kanssa niin, että vain kolina kävi. Yhtenä aamuna yritin pitää silmäni visusti kiinni huonolla menestyksellä. Hyvä etteivät tädit tiputtaneet minua sängystä alas, kun tulivat vaihtamaan puhtaat lakanat. Onhan siisteys aina mukavaa ja sairaalaoloissa varmasti hyvin tärkeää, mutta onko se pakko tehdä potilaiden voimavarojen kustannuksella. Olisin minä voinut nukkua pari yötä putkeen samoissa lakanoissa. Päiväsaikaan taasen tehtiin tavanomaisia vointiin liittyviä kyselykierroksia ja tarkastuksia. Tämän lisäksi luonani juoksi myös keittiöhenkilökuntaa kyselemässä, haluanko illalliseeni suolaa ja pippuria. Olisi tehnyt mieli sanoa, että aivan sama, pahaa ja epäterveellistä ruokanne on joka tapauksessa, niin kuin se itse asiassa olikin. Sitä voisi kuvitella, että sairaaloissa ruoan laatuun olisi uhrattu edes jonkin verran resursseja. Aucklandin keskussairaalassa on kuitenkin ilmeisesti määrärahoja supistettu juuri ravintoterapeutin kohdalla, sillä ruoka koostui pääasiassa huonoista rasvoista ja sokerista. Viimeisinä päivinä jouduin pyytämään, että Markku toisi minulle ruoat kotoa. Sairaalaruokien ravintoarvoista onkin jo korkea aika palata pääraiteille eli kotiin paluumme jälkeiseen ensimmäiseen aamuun ja siihen, kun edelleen äärimmäisen väsyneenä, yön poikaa ihmetelleenä tajuan, että vaikka olemme kotona, Uusiseelantilainen terveydenhuoltojärjestelmä tunkeutuu myös kotiimme. Emme juuri nukkuneet ensimmäisenä yönä. Vasta aamulla aloin itse saada unen päästä kiinni, kunnes muistin, että niinpä niin, se kätilöhän oli tulossa meille ensimmäiselle käynnilleen. Aamulla yritän soittaa hänelle ja tiedustella, milloin hän tarkalleen ottaen olisi luoksemme tulossa. Samalla yritin itkun seasta selittää kuinka loputtoman väsynyt olen ja että haluaisin vain nukkua tämän aamupäivän, vihdoinkin, jotta voisiko hän tulla vasta seuraavana päivänä. Ei kuulemma onnistu, eikä hän osaa sanoa, että monelta hän tarkalleen ottaen tekee käyntinsä. Silloin ajattelin, että eikö meitä päästetä milloinkaan omaan rauhaan.

Sitten myöhemmin nuo kätilökäynnit ovat tuntuneet oikein mukavilta, kun ei ole tarvinnut lähteä pienen vauvan kanssa minnekään, vaan perustarkastukset on hoidettu kotisohvalta käsin. Ja jos meillä olisi ollut jotain hätää noiden käyntien välillä, olisi kätilö voinut tehdä käyntejä tiuhempaankin. Nyt kun Vilholle tulee ikää kuusi viikkoa, siirrettiin meidät paikalliseen ”neuvolajärjestelmän”, Plunketin asiakkaiksi. Se on vanha järjestö, joka vastaa suurelta osin alle viisivuotiaiden lasten hyvinvoinnin seurannasta. Toimintaa on pyöritetty jo 103 vuotta! Suomalaisesta neuvolajärjestelmästä se eroaa siten, että Plunketin toimintaa pyöritetään osin palkollisten ja osin täysin vapaaehtoistyöntekijä voimin. Uudessa Seelannissa on muutenkin hyvin yleistä se, että ihmiset tekevät joko palkkatyönsä ohessa tai eläkkeelle jäätyään myös erinäköisiä vapaaehtoistöitä. Tämä on ollut ilahduttavaa huomata. Plunketissa työskentelee lasten sairaanhoitajia, jotka suorittavat tavanomaiset eri ikäkausiin kuuluvat tarkastukset. Ensimmäisen käynnin aikana kävi ilmi, että Vilho on isokokoisin eurooppalaisvauva tällä alueella. Joskus on ollut kuulemma vielä isompia tongalaisvauvoja ollut.
Yksilötason lisäksi Plunket pyrkii myös toimimaan yhteisötasolla linkittämällä perheitä tiiviimmin osaksi lähialueen toimintaa. Järjestö korostaakin, että heidän yksi tärkeä tehtävänsä on tehdä asuinyhteisöistä lapsiperheille ystävällisempiä ja viihtyisämpiä paikkoja. Lyhyen kokemuksen perusteella tuntuu, ettei täällä päästetä perheitä mökkiytymään neljän seinän sisälle. Plunket organisoi perheille erilaisia ryhmiä, joihin ihmisten oletetaan osallistuvan. Minullekin vain ilmoitettiin päivä ja kellon aika, jolloin minun pitäisi saapua lähialueen äitien kahviryhmään, jossa kokoontuvat suurin piirtein samanikäisten lasten äidit vapaan jutustelun merkeissä. Tämän lisäksi pääsemme Vilhon kanssa jonkinlaiseen musiikkikerhoon. Plunket on myös koonnut oman vihkosen kotialueemme erilaisista palveluista, jotka soveltuvat pikkulapsiperheille. Lehtiseen oli listattu alueen erilaiset kerhot, tukiryhmät, palvelut, leikkipuistot, lastenhoitopalvelut, lääkäriasemat ja paljon muuta. Tämä yhteisöllisyyden korostaminen paikallisessa terveydenhuollossa miellyttää minua, sillä uskon, että hyvin voivassa yhteisössä kasvaa terveitä yksilöitä.

Plunketin rinnalla lapsiperheiden terveydestä huolehtivat lääkärit. Täällä ihmiset valitsevat omatoimisesti itselleen perhelääkärin, jonka puoleen he kääntyvät erilaisissa terveyteen liittyvissä ongelmissaan. Eri asuinalueilla on omat pienet lääkäriasemansa, joissa työskentelee yleensä muutama yleislääkäri ja sairaanhoitaja. Vaikka tarve olisi erikoislääkärille, pääsee heidän juttusilleen ainoastaan perhelääkärin kautta. Aikuisilta perhelääkärikäynti maksaa n. 30–60 dollaria, lapsilta maksu on n. 10 dollaria. Ennen Vilhon syntymää mekin hankimme kotimme läheltä sijaitsevalta lääkäriasemalta perhelääkärin. Ja nyt viime torstaina Vilholla oli tuolla ensimmäinen käynti, kun hänelle tehtiin 6-viikkoistarkastus sekä annettiin ensimmäinen rokotus. Kun astuin vanhaan, puiseen omakotitalon näköiseen rakennukseen, ei tuntunut lainkaan siltä, miltä lääkäriin mennessä yleensä tuntuu. Vastaan ei tullut tuttua sairaalamaista tuoksua, ei valkoisia käytäviä, eikä valkotakkisia työntekijöitä. Ehkä oudoimmalta tuntuu se, että terveydenhuoltohenkilökunta käyttää omia vaatteitaan. Ihmettelin tätä asiaa jo raskausaikana. Kun olin sairaalassa yliaikaiskontrollissa ja odottelin lääkäriä, hymähtelin mielessäni ohitseni kulkeneelle nuorehkolle naiselle, sillä hän lonksutteli mahdollisimman epävirallisen oloisesti ylisuurilla kesäkengillään. Näytti siltä, ettei naisella olisi ollut varaa ostaa muunlaisia kenkiä kuin alekorista löytyneet hieman liian suuret kengät, joista kantapää nousi ulos aina joka askeleella. Mielessäni loin mielikuvan kyseisen ihmisen tittelistä, ajattelin kyseessä olevan ehkä jokin osaston yleisapulainen, kopioiden ottaja ja kahvin keittelijä. Hämmästykseni olikin suuri, kun tämä nainen kutsui minut lääkärin huoneeseensa. Samanlaisen hämmästyksen kohtasin torstaina, kun nimeäni huusi nainen, jolla oli lähemmäksi 20cm korkeat korkokengät ja sellainen höyhenillä vuorattu minihame sekä vartaloa myötäilevä, avonainen paita. Ensimmäiset minuutit menivät minulta väkisinkin siihen, että mietin, miksi kummassa kukaan lääkäri pukeutuu vapaaehtoisesti kuin punaistenlyhtyjen näyteikkunoiden naiset. Täällä ei todellakaan verhouduta virallisuuteen.