Ristiäiset

Reilu viikko sitten kävimme noutamassa Vilhon kanssa vanhempani ja siskoni Aucklandin lentokentältä.

Pallon toiselta puolelta luoksemme matkasi myös perheessämme ja suvussamme käytössä ollut kastemekko, jossa minut kastettiin melko tarkalleen 29 vuotta sitten. Kuullemma olin huutanut raikuvasti isäni sylissä koko kasteen ajan. Hieman hämmillään oli myös Vilho viime sunnuntai aamuna, kun mumminsa puki pojalle perinnemekkoa ylle.


Vilho osasi kuitenkin käyttäytyä kastepäivänään erinomaisesti. Poika oli koko päivän ajan itse aurinko. Suupielet menivät alas päin ainoastaan automatkalla kirkolle, kun tylli, turvaistuin ja ylisuuri tutti eivät oikein miellyttäneet pientä juhlasankaria. Poikaa katsellessa tuli vain mieleen, että miten noin pieni ihminen jo osaakin viestittää katseellaan ja eleillään niin monisanaisesti.

Vilhon kaste toimitettiin Aucklandin luterilaisen seurakunnan sunnuntai jumalanpalveluksen yhteydessä. Kaste oli painettu jumalanpalveluksen ohjelmalehtiseen omaksi numerokseen.


Kun saavuimme paikalle, kirkkosalillinen ihmisiä tuijotti meitä uteliaana. Kirkonpenkeillä istui hieman erilaista porukkaa mitä kuvittelisin olevan tavallisessa suomalaisessa aamujumalanpalveluksessa. Aucklandin luterilaisessa seurakunnassa on ihmisiä 25 eri maasta. Viime sunnuntaina ihmisjoukkio koostui kaiken ikäisistä ihmisistä. Itse jumalanpalvelus noudatteli todennäköisesti pääpiirteissään suomalaisen luterilaisen kirkon kaavaa, mutta oli jotenkin hyvin paljon rennomman oloinen. Ehkä se rentous tuli papin ylipitkistä housunlahkeista ja siitä, että hän otti aina välillä kontaktia kuulijoihin. Meidätkin muun muassa esiteltiin jumalanpalveluksen alussa muulle seurakunnalle. Jumalanpalvelukseen oli myös sisällytetty oma osuutensa lapsille. Pappi istahti alttarin rappusille ja pyysi kaikkia lapsia ympärilleen keskustelemaan.

(huom! tytöllä suomalainen Muumi-paita jossa Haisulin kuva takana)

Kaste itsessään tuntui noudattelevan samanlaista kaavaa, jonka olen Suomessakin kuullut. Vilho ei inahtanutkaan kasteen aikana.


Jumalanpalveluksen jälkeen ihmiset jäivät vielä keskustelemaan keskenään kahvin ja teen merkeissä. Ihmiset tulivat onnittelemaan meitä ja ihastelemaan poikaa. Hämmästyttävimmät onnittelut saimme suomenkielellä. Luoksemme saapui pieni mummo, joka kertoi muuttaneensa Uuteen Seelantiin jo vuonna 1952, mutta kertoi Oulun yhä olevan sydämessään.

Ilmeisesti eri rotuisten vauvojen sukupuolta on vaikeampi hahmottaa, sillä meiltä tiedusteltiin uteliaina, että onko Vilho tyttö vai poika.


On vaikea ymmärtää hahmottamisongelmaa, sillä omiin silmiini Vilho näyttää kyllä niin pieneltä jätkänpätkältä, isänsä miniatyyri kopiolta.

Heti toimituksen jälkeen poika vapautettiin perinnetylleistä. Lupasimme hänelle, että tästä eteenpäin hänen ei enää tarvitse pukeutua mekkoon, ellei hän sitä itse halua.



Kasteen jälkeen menimme Sky Toweriin syömään. Tässä tutkaillaan kummitädin sylistä käsin, että mitäköhän sitä söisi. Maitoa vai hmmm...maitoa.


Illemmalla pieneen kotiimme tuli vielä kahville muutamia ystäviä ja naapureita.


Elämä maahanmuuttajana ei koostu täydellisistä kahvikuppisarjoista, joten Vilhon ristiäiset olivat kaikin puolin hyvin rennot, mutta oikein lämpimät sekä tunnelmaltaan että sään puolesta.