Rikoo on riskillä ruma!

Rikoo on riskillä ruma, laulaa entinen naapurimme. Tästä huolimatta päätin maaliskuun alussa kaivaa omat jumppatrikooni kaapin perältä ja aktivoida vanhan liikuntakeskusjäsenyyteni sekä syvässä unessa olleet lihakseni. Jostain syystä rauta oli viimeisen vuoden aikana alkanut painamaan huomattavasti enemmän. Jos olisin kehdannut, olisin voinut vetää ensimmäisen BodyPump tuntini pelkällä tangolla. Tuolloin vatsanseutuni muistutti vielä kookasta raskausmahaa, eikä tukevissa reisissä tuntunut olevan muuta kuin vuosikertaläskiä ja silmissä tähtiä, mutta sisulla silti puristettiin. Vaikka trikoot eivät edelleenkään muutamien viikkojen kuntoilun jälkeen ole varmastikkaan kaunista katseltavaa päälläni, alkaa oma olo olla jo mukavan ryhdikäs.

Paikallinen liikuntakeskus Les Mills on melko samantyylinen mitä GoGo ja Elixiat, joissa Tampereella asuessani kävin. On kuntosali, ryhmäliikuntatunteja, pukuhuoneet, kylpytilat ja sauna. Ryhmäliikuntatunneilla on kuitenkin täällä hieman erilainen tunnelma kuin Suomessa. Liikkuminen ei tunnu olevan niin vakavaa. Tunnit ovat varsin heterogeenisia niin sukupuolen, iän, rodun kuten vaatetuksenkin suhteen. Naisnäkökulmasta katsottuna täällä on riemastuttavan paljon miesohjaajia. Olisinkohan ollut vain muutamaan otteeseen naisen ohjaamalla tunnilla? Miehet ovat myös runsaslukuisesti osallistujina kaikilla niillä tunneilla, joilla Suomessa yleensä hikoilevat vain nuorehkot naiset. Yhdeksi lempitunnikseni on muodostunut tanssitunti BodyJam. Sieltä saa takuuvarmasti kunnon kohotuksen ohessa rutkasti hyvää mieltä. Iso sali on aina täpötäynnä erirotuisia, ikäisiä ja kokoisia ihmisiä. Kaikki ovat tulleet nauttimaan musiikista ja pitämään hauskaa. Ihmiset tuntuvat nauravan sekä itselleen että toisilleen, jokainen tanssii samaa koreografiaa, omalla tyylillään, vapaasti musiikin rytmiin heittäytyneenä. Jo pari kertaa kanssani samalle tunnille on sattunut muun muassa sellainen keski-ikäinen kiinalaismies. Siinä me fiilistelemme rinnakkain, hän minua päätä lyhyempänä ja varmasti kolme kertaa hoikempana, mutta molemmat onnellisena, arjen murheista irrottautuneena, omissa jumppatrikoissaan.

Jos joku ei tiennyt, ovat nämä Les Mills tunnit, joita Suomessakin useilla saleilla ohjataan, lähtöisin täältä Uudesta Seelannista. Joka kolmas kuukausi Aucklandin salille saapuu kuvausryhmä, jolloin tallennetaan uudet ohjelmat maailmalle lähetettäviksi. Suomessa näillä Les Mills tunneilla käydessäni muistan, että niissä ohjelmissa tuntui olevan joitakin hassuja päälle liimatun tuntuisia kohtia, joissa ohjaajat kehottivat aina jotenkin hieman väkinäisesti huutamaan jonkun kumman yhteiskiljahduksen kappaleiden päätteeksi. Täällä ihmiset kiljuvat käskemättä, eikä se tunnu enää hassulta. Jos on hyvä meno, sen voi osoittaa ääneen. Ihmiset eivät tunnu täällä miettivän, eivät jumppasaleissa eivätkä muissakaan konteksteissa sitä, että mitäköhän muut ihmiset minusta ajattelevat.

Tuollainen positiivinen revittely on ihanaa, mutta valitettavasti muista ihmisistä piittaamattomuus ilmenee myös ikävällä tavalla. Minua ainakin on alkanut pienoisesti ärsyttämään se, etteivät paikalliset ihmiset tunnu aina oikein kunnioittavan muita kanssaihmisiä. Tämä ilmenee monissa pienissä asioissa, usein ne liittyvät erilaisiin, epävirallisiin sääntöihin.

Täällä on muun muassa miltei joka ruokakaupassa sellaisia pikakassoja, joihin voi mennä nopeasti asioimaan, jos ostoskorissa on korkeintaan 12 tuotetta. Nämä olisivat näppäriä, jos ihmiset noudattaisivat tuota 12 ostoksen rajaa, mutta miltei aina myös nämä expresskassat ovat tukossa, koska ihmiset kaartavat niihin ostoskärryt täynnä tavaraa. Ärsyttävintä ehkä kuitenkin on, ettei kukaan kassa, eikä muut jonossa olijat koskaan valita näille ”oho, olikos mulla muka enemmän kuin 12 tuotetta” – ostelijoille. Markku tosin kertoi kysyneensä express kassalle täydellä ostoskärryllä tulleelta mieheltä, että eikö herra osaa laskea kahteentoista. Vastauksena tuli pieni punastus ja tyhmä "oho" vastaus.

Ihmiset eivät myöskään tunnu välittävän siitä, vaikka oma metelöinti valvottaisi koko naapurustoa. Viime kesänä, sekä raskauden aikana, että Vilhon jo maailmaan tultua, jouduimme väkisin kuuntelemaan naapurustossa pidettäviä, aamuyön tunneille venyneitä juhlia. Välillä tuntui siltä kuin olisi yrittänyt nukkua jossain lähiöbaarin nurkassa - huonoa musiikkia ja räkästä naurua. Ja näitä ”baareja” oli edellisen kotimme läheisyydessä muutama. Ilmeisesti osa naapureista yritti keskustella näiden ”jihaa, meillä on kesäloma, me saadan tehdä ihan mitä vaan, vaikka aamuviideltä” -tyyppien kanssa, mutta ilmeisen laihoin tuloksin, sillä juhlinta jatkui. Onhan noita kotibileitä suomalaisillakin, mutta ei käsittääkseni useinkaan sellaisia, joiden vuoksi kokonainen naapuristo joutuisi valvomaan ja joita ei saada kuriin järkipuheilla. Näissä naapurustomme ”huligaaneissa” oli oudointa ehkä se, etteivät he olleet mitään paatuneita juoppoja, vaan tavallisen oloisia, puku päällä arkiaamuisin töihin lähteviä ihmisiä. Itsestäni tuntuu siltä, että suomalaiset ainakin lähtökohtaisesti pyrkivät elämään siten, etteivät he häiritse toinen toistensa elämää. Ja vaikka ylilyöntejä tapahtuisi, älytään näistä järkikullan pimenemisistä olla sentään jälkikäteen pahoillaan. Uudessa Seelannissa asuinalueiden hiljaisuuden turvaamiseksi tarvitaan kuitenkin oikein virallinen elin. Täällä on kaupungin melukontrolliyksikkö. 2009 Uuteen Seelantiin saapuessamme luin lehtijuttua, jossa kerrottiin, kuinka tämä yksikkö on kovin ylityöllistetty. Ihmiset voivat siis soittaa tuohon yksikköön, jos naapurit aiheuttavat yöaikaan meteliä, jolloin työntekijät saapuvat paikalle. He yrittävät aluksi hiljentää juhlat puhumalla, mutta jos se ei tehoa, takavarikoidaan häiriköiltä stereot. Aikuiset ihmiset!

Tuntuu jotenkin kummalliselta myöskin se, etteivät ihmiset koe sitä kovinkaan häpeällisenä, vaikka heitä rankaistaisiin tai sakotettaisiin joidenkin yhteisten sääntöjen tai lakien rikkomisesta. Esimerkkinä tästä rattijuoppous, suomalainen ei varmastikaan kehtaisi puhua ääneen, jos olisi jäänyt kiinni rattijuoppoudesta. Täällä ihmiset saattavat kuitenkin päivitellä kenelle tahansa sitä, kuinka harmittaa se, kun ei pääse ajamaan autoa. Pahoillaan ei siis varsinaisesti olla siitä, kuinka typerästi itse oli käyttäytynyt, vaan siitä, että kuinka poliisi nyt sattui juuri minut saamaan kiinni. Voisitteko kuvitella, että Tapio Kansa päivittelisi iltapäivälehdissä rattijuoppouden jälkeen, että ”pirun poliisit, kun veivät korttini”. Ei se noin mene. Kyllä suomalaiset vaativat toisiltaan edes himpun verran katumusta, jos yhteisiä sääntöjä rikotaan. Southern Motorwayn varressa on myös mainos, jossa kerrotaan että työssään autoa tarvitseva saa lakimiehen avulla 600$ avulla ajokortin takaisin, oli sen menettänyt syystä tai toisesta.

Täällä asuessa on tosiaan oppinut arvostamaan sellaista suomalaista rehellisyyttä. Jos jokin asia sovitaan, se myös pitäisi pyrkiä pitämään. Täällä ne sopimukset ovat näköjään monesti hyvin hataria ja muuttuvaisia. Markun äiti oleili täällä kymmenisen viikkoa naapurimme Cindyn kotona. Marjatta maksoin hänelle viikoittain vuokraa. Molemmat osapuolet tuntuivat olevan tilanteeseen tyytyväisiä. Kun Cindy kuuli, että olemme haeskelemassa majapaikkaa myös minun vanhemmilleni, ehdotti hän taas omaa kotiaan. Meillä oli kuitenkin yhtenä vaihtoehtona myös läheinen motelli. Cindy tuli kuitenkin eräs ilta luoksemme mainostamaan, että hän voisi laskuttaa vanhempiani yökohtaisella hinnalla, jolloin heidän ei tarvitsisi maksaa päällekkäin niiltä öiltä, jolloin olisimme reissun päällä. Tuon tarjouksen vuoksi valitsimme vanhemmilleni ja siskolleni läheisen motellin sijasta Cindyn kodin. Kun vanhempani ja siskoni sitten saapuivat, kärsi Cindy äkillisestä dementiasta, sillä hän oli kuitenkin laskuttanut vieraitamme myös niiltä öiltä, jolloin olimme kiertelemässä pohjois-saarta. Markkua tämä sopimuksen rikkominen ärsytti siinä määrin, että hän marssi Cindyn luokse ja ilmoitti, etteivät vieraamme enää yöpyisikään hänen luonaan viimeistä sovittua viikkoa, ja että hän voisi palauttaa jo maksetut rahat omantuntonsa mukaan. Yhtälailla meillä on oikeus sopimuksen rikkomiseen, jos kerta hänelläkin on tällainen optio. Kyse ei niinkään ollut rahasta, vaan siitä että minua ja Markkua ärsyttää se, etteivät ihmiset tunnu välittävän keskinäisistä sopimuksista. Lopputulemana Cindy maksoi rahat takaisin, mutta syytti Markkua hirviöksi, joka tulee hänen kotiinsa syyttämään häntä lupauksen rikkomisesta. Niinhän se kuitenkin juuri oli, eli Cindy ei pitänyt lupaustaan.

Nyt kuitenkin menen nauttimaan siitä positiivisesta uusiseelantilaisesta asenteesta, eli täältä minä tulen, olen taas yhden tunnin ajan tanssilattian kuningatar, yhdessä monen sadan muun upean ihmisen kanssa!