.jpg)
Edellisessä blogitekstissä hehkutin, kuinka helppoa Vilhon kanssa on elellä. Ilmeisesti ei pitäisi koskaan sanoa ääneen onneansa, sillä silloin tippuu kivi päähän ja sitten sattuu, ai, ai. Seuraavana yönä toimin nimittäin Vilhon sätkynukkena.
"Tissiäkö se haluaa, mahaanko sattuu, oho nukahdinkos minä, ups, tuleekos pojan lahkeesta nyt sitä itseään – ja voi valtava- sohvatyynylle saakka, missä ne tutit nyt ovat, jaahas kaikki kolme sängyn alla, nyt äkkiä unta minullekin, eih, ei nyt voi olla vielä aamu, minä jäin nyt kyllä nukkumatin unihiekka jaossa väliin, en todellakaan ole valmis uuteen päivään. En, en, en."
Tiistai-iltana, hyvin raskaan päivän päätteeksi, olisin voinut kirjoittaa hyvin päinvastaisen tekstin kuin edellinen blogimerkintäni oli, onneksi olin siihen liian väsynyt. Haluan mummona muistaa mieluummin ne aurinkoisemmat päivät elämästä.
En tiedä, ovatko seuraavat yöt menneet sen paremmin, mutta jotenkin sitä akut latautuvat ainakin puolilleen, jos väsymyksestä huolimatta jaksaa puuhastella jotain muuta kuin vain itkeä neljän seinän sisällä väsymystään. Keskiviikkona päätin lähteä kolmen muun äidin ja lapsilauman kanssa eläintarhaan. Emme ole siellä Markun kanssa käyneet, koska jotenkin rautahäkit suurten villieläimien ympärillä tuntuu melko surulliselta, mutta niinpä vaan tulin nyt itsekin tuota touhua rahoittaneeksi. Aucklandin eläintarha oli kuitenkin yllättävän hieno. Puiston ilmapiiri oli jotenkin erilainen. Siellä ei näkynyt ikävän oloisia aitauksia, vaan aitaukset oli toteutettu hauskalla tavalla, esimerkiksi leijonien ja yleisön välille oli rakennettu joki. Leijonien karjuessa toisilleen tuli kyllä mieleen, että eivätkö jellonat muka osaa uida. Hui! Puiston tähti oli vallaton kirahvivauva. Satuimme paikalle juuri silloin, kun tämä kirahvi pienokainen laittoi pystyyn oman sirkuksen. Nauroimme vedet silmissä, kun kirahvin poikasen hervoton hyppelehtiminen sai aikaiseksi hauskan näköisen kilpajuoksun seeprojen ja strutsien välille. Näytti siltä kuin eläimet olisivat leikkineet hippaa. Välillä kirahvin poikanen ajoi lintuja takaa ja toisessa hetkessä pörhistelevät linnut honkkelimaista kirahvia. Tuntui kuin olisimme olleet katselemassa jotakin järjestettyä ohjelmanumeroa.
Vilho ei luonnollisestikaan nähnyt näitä eläimiä sen kummemmin, mutta kyllä poika kuunteli silmät pyöreinä erilaisten eläimien ääniä.
Vaikka tuo eläintarha vaikutti mukavalta, jopa eläinten kannalta, niin tuskinpa mikään eläintarha vastaa riittävästi villieläinten luontaisia olosuhteita. Ehkä ihmisten on helpompi samaistua eläinten kärsimykseen, jos heillä tarjoutuu mahdollisuus nähdä, minkälaisessa elinympäristössä eläimet luonnossa elävät. Uudessa Seelannissa, tarkemmin Napierissa sijaitseva delfinaario jouduttiin muun muassa lopettamaan kannattamattomana, koska ihmiset äänestivät jaloillaan. Täällä kun suurin osa ihmisistä on nähnyt delfiinejä heidän suuressa kotialtaassaan, valtameressä, nähnyt kuinka iloisesti ne pomppivat veneiden ympärillä suurissa laumoissa ja vaeltelevat pitkiä matkoja avomerellä. Delfinaariota arvosteltiin ankarasti julkisuudessa delfiini parkojen huonoista oloista, siitä huolimatta että saivat elää isoissa ulkoilma merialtaissa. Miten lienee Särkänniemen delfinaarion olot tuohon verrattuna? Niin uskoisinpa, ettei ole kovin kiva mennä katsomaan noita älykkäitä eläimiä pieniin altaisiin ahdettuina sen jälkeen, kun on nähnyt niitä vapaudessa. Jotain vankeudessa eläneiden delfiinien kurjuudesta kai kertonee jo se, että ihmisen rakentamissa altaissa eläneiden delfiinien lisääntyminen on heikkoa ja kuolleisuusluvut ovat paljon suurempia kuin suurilla ulapoilla polskuttelevien lajitoverien.
Meitä on edelleen hellitty lämpöisillä ja aurinkoisilla keleillä. Eilen lähdimme Vilhon kanssa aamuvarhain kävelylle. Oli ihana kulkea kauniissa aamussa. Ilma oli samalla tavalla utuinen kuin sellaisina suomalaisina kesäaamuina, joista tietää, että päivästä on tulossa helteinen. On tuo aurinko ihmeellinen, herättää yleensä väsyneemmänkin takkutukan. Eilen suuntasimme Kohimaraman rannalla sijaitsevaan kahvilaan. Meillä oli siellä aamiaistreffit ennen miltei naapurissamme asuneen Lotan kanssa. Päivää jatkoimme rannalla loikoillen, kuuntelimme meren kohinaa ja lokkien kirkunaa.
Jottei päivämme kuitenkaan kuulostaisi liian leppoisalta ja helpolta täytynee kertoa, että eilinen ilta jatkui Vilhon ja äidin välisenä taisteluna. Markun saapuessa illalla kotiin täällä itki sekä poika että äiti. Poika on nimittäin alkanut tällä viikolla raivota, jos vain yritänkin häntä imettää. Ilmeisesti nuo ns. rintaraivarit kuuluuvat ikään ja asiaan, mutta kyllä siinä äidiltäin meinaa usko välillä loppua ja hätävaraksi hankittu korvikemaito alkaa tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun imetys onnistuu vain erilaisia vippaskonsteja käyttäen. Kotona tuollainen imetyskikkailu vielä onnistuu, mutta en kovin mielellään ruokkisi poikaa julkisilla paikoilla siten, että se tapahtuu esimerkiksi puolikonttaavasta asennosta.
Siellä Suomessa kaivetaan tänään taas vappunaamarit esille ja hörpitään simaa. Toivottavasti useampien vappunakit eivät kuitenkaan mene silmille, vaan hyvässä hengessä perunasalaatin kera mahaan. Minä luon täältä kaihoisan ajatuksen äitini tekemille vappumunkeille. Ensi vuonna sitten! Me suuntaamme viikonlopun viettoomme Whangarein suuntaan, tuttaviemme maatilalle.
Loppuun vielä viimeisin valokuva tämän viikon pienestä raivoajasta. Onneksi ruokailujen välillä on ollut myös hymyä, naurua ja iloista jutustelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti