Sairastuvalta päivää (osa 2)

Viimeisen tekstin aikaan luulin jo tervehtyneeni, mutta silloin se kivi vasta päälle tipahti. Sunnuntaina en taudin vuoksi noussut sängystä muuta kuin imettämään, maanantaina meinasin hukkua nenäliinavuoreen ja limaan. Enpä muistanutkaan, kuinka inhaa sairastaminen on. Valitettavasti Vilhokaan ei välttynyt taudilta. Eilinen päivä kului pientä, onnettoman näköistä potilasta kantoliinassa kanniskellen. Uni kiersi hänet kaukaa ja tutti vain syljettiin pois. Päivän ajan pientä yskijää silitellessä mieleen tulvi omat lapsuuden hetket, jolloin olin kipeänä. Jännää kyllä, mutta muistan sairauspäivät miellyttävinä. Koen, että olin lapsena aina rakastettu ja välitetty, mutta silti kipeänä ollessa vanhempien hellyyttä ja huolenpitoa sai aina yltäkylläisesti. Toivon kovasti, että myös me pystyisimme välittämään pienelle Vilholle tuon saman tunteen. Luottamuksen siihen, ettei olekaan niin ikävää tautia, etteivätkö vanhemmat jaksaisi nousta yöllä - vaikka sitten kymmenettä kertaa toistamiseen - pitämään kädestä kiinni, halaamaan ja keittämään kuumaa marjamehua ja ajamaan möröt pois pimeästä huoneesta.

Tämäkin viikko on siis mennyt vain sairastaessa ja toipuessa. Pieniä kävelylenkkejä lukuun ottamatta emme ole tehneet muuta. Nykyään, kun lähden kävelylle, otan aina kameran mukaan ja kuvaan arkisia kävelyreittejä. Nyt kun mietin Suomea ja siellä olevia rakkaita paikkoja, tajuan, että ikävöin eniten niitä ihan tavanomaisimpia paikkoja, kodin lähellä olevia kulmia ja kortteleita, lähikauppoja ja puistoja. En minä halua nähdä valokuvia tamperelaisista turistinähtävyyksistä ja maisemista, sen sijaan ilahduin kovasti, kun eräs facebookissa oleva lapsuudenystäväni oli sattumalta laittanut profiiliinsa valokuvan Pyynikin kotimme edustalla olevasta leikkipuistosta. Tuli niin lämmin ja mukava tunne sitä kuvaa katsellessa. Sitä leikkipuistoa ja siellä touhuavia lapsia olen monet kerrat aamukahvia juodessani katsellut. Täällä Uudessa Seelannissa tietokoneemme on täyttynyt sellaisista kuvista, joita löytyy varmasti myös lukuisien turistien matka-albumeista. Haluaisin kuitenkin saada tallennettua muistoihin myös sellaisia itselle rakkaiksi muodostuneita jokapäiväisiä näkymiä. Suurella todennäköisyydellä tavalliset katunäkymät muuttuvat ja elävät enemmän vuosien saatossa kuin suuret turistikohteet kuten Sky Tower. Sitten kun me täältä joskus lähdemme ja kun tänne myöhemmin palaamme uudestaan, Vilhon ollessa jo vanhempi, olisi kiva kyetä muistamaan, miltä Auckland ja Mission Bay näyttivät silloin joskus kauan, kauan sitten vuonna 2010. Uskon, että Suomeen palattuamme tulen erityisesti kaipaamaan Uuden Seelannin vehreää ja alati kumpuilevaa katukuvaa. Varsinkin Aucklandin maaperä on yhtä kumpua. Kun pääsee mäen päälle, alkaa alamäki, jonka pohjalta alkaa uusi ylämäki. Raskasta kulkea, mutta niin kaunista. Nämä kaksi kuvaa nappasin tiistaiselta aamukävelyltä. Aurinko paistoi, joten olisi ollut synti jäädä sisätiloihin, vaikka hieman kipeänä olimmekin.




Tänään pieni potilaamme on voinut jo hieman paremmin. Vaikka posket vielä kuumeesta punoittivatkin, on lelukaaren lelut ja äiti saaneet jo iloisia hymyjä.