Karavaani kulkee

Viime viikolla ovellemme ilmestyi alakerrassamme asunut vanhempi rouva. Hän kyseli, voisiko hän jotenkin auttaa meitä muuton suhteen. Tämän lisäksi hän antoi meille pienen läksiäislahjan, joulukuusen ripustettavan kiiwi-linnun. Tästä ja monista muista täkäläisten pienistä hyväntahdoneleistä kuten esimerkiksi naapurin jouluna antama viinipullo, Vilhon syntymisen huomioiminen naapurustossamme ja monista muista pienistä eleistä, on minulle tullut mahdottoman hyvä mieli. Ihmiset tuntuvat täällä aidosti ystävällisiltä ja auttavaisilta.

Onkin hyvin ristiriitaista todeta, etten kaikesta huolimatta oikein luota täkäläisiin ihmisiin. Lämpöisyydestään huolimatta, ei sopimusten ja lupausten rikkominen tunnu olevan kovin suuri asia. Tämän lisäksi tuntuu siltä, että uusiseelantilaisten adjektiiveilla on aivan erilainen mitta-asteikko kuin suomalaisilla. Uusiseelantilaisen mielettömän upea tarkoittaa usein omassa kielessämme ihan kivalta. Viimeksi törmäsin tähän, kun seurasin sivusta täkäläisen kaverini keskustelua, jossa hän esitteli minua serkulleen. Sain kuulla, että olen kyseisen ihmisen erittäin hyvä ystävä. Itse määrittelen tuollaisiksi ihmisiksi vain harvat, monien kokemusten kautta valikoituneet ystävät. Jotenkaan en jaksa uskoa siihen, että uusiseelantilaisten kokemus- ja tunnemaailma olisi sen suurenmoisempi ja hienompi kuin suomalaisillakaan, me olemme vain tottuneet käyttämään kuvailuissamme toisenlaista asteikkoa. Suomessa yleinen ilmapiiri on hieman sellainen, ettei onnistumisilla saa kerskailla. Vaikka kuinka tuntisi sydämessään onnea, ylpeyttä ja iloa, ei sitä kovin helposti jaeta ainakaan puolituntemattomien kanssa. Työpaikoilla esimerkiksi kuulee kyllä kovin usein keskustelun siitä, kuinka kenenkin mies on taas viikonlopun aikana ollut täydellinen idiootti, mutta kuinka moni uskaltaa tämän negatiivisuuspiirin keskellä kehua omaa puolisoaan. Suomalaisen korvaan täydellinen onni vaikuttaa epäilyttävältä, kun taas uusiseelantilaisen keskusteluissa ilmapiiri voi kääntyä vaivaantuneeksi hymistelyksi, jos joku suoltaisikin kaikkien kuullen omaa pahaa oloaan. Toki nämä ovat vain karrikoituja ajatuksia, jotka ovat vain herättäneet itseni ajattelemaan sitä, miten tärkeää on, kun voi ilmaista sekä hyvää että pahaa oloa. Täällä ollessa ihmissuhteet ovat olleet minun makuuni ehkä hieman liian sokerisia. Olen kaivannut sitä suomalaista melankolisuutta. Silti samanaikaisesti toivon, että voisin tuoda täältä mukanani ripauksen uusiseelantilaista välittömyyttä ja myönteisyyttä. Haluaisin ainakin itse oppia ilmaisemaan ajatuksiani tunneskaalan kaikkia värejä käyttäen.

Viikon lomailu pienessä, hiljaisessa Te Anaussa on nyt ohi.






Tänään ajelimme Dunediin. Elo on ollut varsin leppoisaa. Hyvä niin, sillä olen itse ollut tässä hieman kipeä. Muuton yhteydessä, kaiken pölyn keskellä keuhkoni tuntuivat hieman tulehtuneen. Päätin alkuviikosta mennä lääkärin puheille, sillä oman allergiataustani tuntien tiesin, ettei tällaiset tuntemukset mene ilman astmapiippua pois. Lääkärin luona sitten selvisi, että minulla oli myös miltei 39 astetta kuumetta. Hieman siinä sekä lääkäri että myös minä itse hämmästyin, sillä olo ei tuntunut lainkaan niin kurjalta. Oikeanlaiset lääkkeet saatuani uskalsin lähteä maisemamatkalle Milford Soundiin. Ajelimme sinne tiistai-aamuna tällaisista maisemista nauttien.





Vilho pääsi myös tutustumaan lumeen.



Matkalla tapasimme Kea-lintuja. Ne lennähtivät vähän yllättäen automme päälle, joten allekirjoittanut taisi niitä hieman säikähtää. Ne ovat maailman ainoita alppipapukaijoja, kuuleman mukaan hyvin älykkäitä ja leikkisiä.





Vaikka Milford Sound on Uuden Seelannin suosituin turistinähtävyys, ei siellä ollut alkuillan jälkeen juuri ketään, sillä Milfornd Sound Lodge, jossa yövyimme, on alueen ainoa majapaikka. Saimme siis tehdä iltakävelymme täydellisessä luonnonrauhassa.




Aamulla lähdimme vuonoristeilylle jo siinä vaiheessa, kun turistimassat vasta matkustivat linja-autoilla Te Anausta. Meidän lisäksemme isossa laivassa oli vain kaksi muuta seuruetta. Minä joka inhoan turistimassoja, olin onnellinen. Sain nauttia hiljaisuudessa kauniista vuonomaisemista.





Suuren osan ajasta laivan rinnalla hyppeli delfiiniparvi, joten mikäs siinä ollessa.



Delfiinien lisäksi näimme keltasilmäpingviinejä ja hylkeitä.



Vuonossa oli myös upeita vesiputouksia. Tämä korkein vesiputous on 146m korkea, eli näsinneula ilman neulaa.



Risteilyn lisäksi vierailimme sellaisessa meriobservatoriossa, jossa pääsi tutustumaan syvänmeren olosuhteisiin. Suuren vuosittaisen sadevesimäärän vuoksi Milford Soundin vesistö on ainutlaatuinen maailmassa. Vuonon alueelle sataa vuosittain vettä yli kuusi metriä ja kaikki alueelle satanut vesi laskee Milford Soundiin. Koska vuono on vain kapea kaistale, ja sitä ympäröivät vuoret ovat pinta-alaltaan monin verroin itse vuonoa suurempia, virtaa Milford Soundiin vuosittain kymmeniä metrejä makeaa sadevettä. Tästä syystä vuonossa vesi on kahdessa kerroksessa: suolainen merivesi pohjalla ja meriveden päälle virrannut ja satanut makea vesi päällä erillisenä kerroksena. Yleensä alle kymmenen metriä paksu makean veden kerros suodattaa valoa ja siitä syystä kymmenen metrin syvyydessä on normaalisti lähes sadan metrin syvyyttä vastaavat olosuhteet toki painetta lukuun ottamatta. Tästä syystä Milford Soundissa kymmenen metrin syvyydessä elää paljon kasveja ja eläinlajeja jotka normaalisti viihtyvät sadan metrin syvyydessä, kuten esimerkiksi tämä mustakoralli, joka oli kuitenkin kauniin valkoinen, mutta saanut nimensä mustan runkonsa perusteella.



Milford Sound on tosiaan Uuden Seelannin suositun matkailukohde, joten odotukset sitä kohtaan olivat korkealle. Olihan se kaunis paikka, erityisesti sinne vievä tie oli kauniiden lumihuippuisten vuorten ympäröimä, mutta itse vuonoristeily ei sitten kuitenkaan salpauttanut hengitystä, kuten kaikkialla luvattiin. Eniten nautin niistä ympärillämme pomppineista delfiineistä.

Tässä vielä kuva pienestä matkalaisestamme: