Viimeiset metrit

Reissatessa nettimahdollisuudet ovat vaihtelevia, joten tänne saattaa ilmestyä tekstiä, joka on kirjoiteltu jo etukäteen.

15.11.2010

Tuntuu hyvin kummalliselta, että Uuden Seelannin aika on tulossa päätökseen. Enää neljä yötä ja sitten sanomme heipatirallaa hobittien maalle. Viimeiset yöt Aucklandissa yövymme kavereiden luona. Pesemme pyykkiä, suljemme paikalliset pankkitilit, myymme vielä viimeisiä tavaroitamme ja käymme tapaamassa vielä ihmisiä. Perjantaiaamuna ajamme lentokentälle ja matkaamme Aasiaan kuukaudeksi. Siellä varmaan jatkamme samanlaista rentoa lomailua kuin täällä eteläsaarellakin. Mitään tiukkoja aikatauluja ei ole.

Täällä Nelsonissa olemme yöpyneet paikallisen hedelmäfarmariperheen majatalossa. Tässä näkymää majapaikkamme edustalta.



Kelit ovat vaihdelleet kovasti tämän loman aikana. Kun saavuimme Te Anau’un näytti elohopea 26 astetta. Dunedinissa ja Oamarussa oli paikoin hyytävän kylmää. Christchurchissa sen sijaan leppoisaa 20 astetta ja nyt täällä Nelsonissa on ollut taas hellettä. Kaikenlaisia vaatteita on tarvittu.

Nelsonissa olemme lähinnä ihastelleet alueen kauniita maisemia. Yhtenä päivänä ajelimme Farewell Splitsille, joka on maailman isoin mereen työntyvä hiekkasärkkä, pituutta 35km. Me kävimme vain tepastelemassa särkän juurella, jossa oli tuhansittain mustia joutsenia.





Yhtenä päivänä olimme Abel Tasmanin kansallispuistossa patikoimassa. Patikointireiteille oli paras mennä tällaisilla vesitakseilla. Nousu- ja laskuveden vaihtelu on alueen rannoilla melkoisen suuri, joten laskuveden aikaan veneet työnnetään laineille traktoreiden avulla.



Eipähän ole ennen tullut istuttua veneessä, joka ensin kulki maantietä pitkin traktorin vetämänä. Kun vesille päästiin, pienin matkalaisistamme nukahti välittömästi merituuleen ja laineiden keinutukseen.



Patikkareitti kulki suurimmaksi osaksi tällaisessa tyypillisessä uusiseelantilaisessa metsässä.



Välillä oltiin kauniilla rannoilla ja välillä oli tällaista kuivaa kasvustoa.



Meri oli turkoosi ja päätepysäkkimme, ranta jossa oleilimme muutaman tunnin, oli varsin paratiisimainen.











Vilho viihtyi hiekkarannalla erinomaisesti. Onnea on pieni kivi suussa, jota äiti tai isä ei ota heti pois.



Lopulta oli parempi laittaa pojalle tutti suuhun, jotta pieneen mahaan jäisi tilaa myös iltaruoalle. Hiekkaa oli kiva tökkiä kepeillä, heitellä ilmaan, tiputella sormien välistä ja hieroa omaa ihoa vasten. Tämän lisäksi oli kiva tutkia tällaista köyttä.







Markun kanssa meitä hieman harmitti, ettemme olleet älynneet ottaa uimapukuja mukaan, sillä vesi vaikutti jo uimakelpoiselta. Vilho pääsi kuitenkin hetkeksi aikaa seisoskelemaan rantaveteen. Kovasti olisi pieni mies halunnut myös istua aaltoihin, ehkä sitten Aasiassa.

Tänään oli tarkoitus tutkia Nelsonin kaupunkia, mutta jättänemme sen kokonaan väliin, sillä Vilho on ollut yön ja aamun kovin itkuinen ensimmäisten ylähampaidensa vuoksi. Pieni potilas tarvitsee nyt syliä.

Tässä kaunis rantamaisema asuinpaikkamme läheisyydestä:



Ja tämä taas on Nelsonin keskustan liepeiltä: lumihuippuisia vuoria ja uimapukuisia ihmisiä hiekkarannalla, varsin eriskummallista.


Tässä vielä valokuvia Vilhosta:




(Taustalla näkyvät taistelu-ukkelit olivat majatalosta löytyviä, ei Vilhon omia. )





20.11.2010

Viimeiset päivät Uudessa Seelannissa menivät hujauksessa. Kiirettä kuitenkin helpotti se, että saimme yöpyä kavereiden luona. Pientä muutto/matkastressiä oli kuitenkin ilmassa. Minä muun muassa patistin torstaina Markkua, että kaikki mahdollinen täytyy olla pakattuna jo hyvissä ajoin. Perjantai-aamuna täytyy vain hypätä matkustusvaatteisiin ja käynnistää auto. Rinkat pitäisi ehdottomasti olla pakattuna jo autoon, eikä niitä saisi enää lähtiessä kaivella. Ja kuinkas siinä sitten kävikään. Aamuyöstä kun aloin pukea matkavaatteita ylleni huomasin, että vaatepinostani puuttuu kokonaan rintsikat ja paita. Olin ilmeisesti ajatellut siis matkustaa vain hameella ja nahkasaappailla. Ei muuta kuin yön pimeyteen, auton peräkonttiin rinkkoja penkomaan.

Tämä episodi oli kuitenkin matkapäivämme ikävin vastoinkäyminen, eli matka Indonesiaan Balille sujui melko hyvin. Vilho oli urhea pieni matkalainen. Meillä oli Brisbanessa välilasku. Ehdimme ruokkia Vilhon, vaihtaa vaipat ja antaa pojan konttailla energiaansa pois.



Koneessa istuminen, etenkin kohti Denpasaria mentäessä, oli tosin hieman tylsää ja kieltämättä tarkistin ajankulua jatkuvasti. Kateellisena vilkuilin muita matkustajia ja mietin, etteivät he tiedäkään miten luksusta on istua lentokoneessa ilman 12 kilon joka suuntaan heiluvaa lämpöpatteria.

Matka lentokentältä Seminyakiin, jossa majailemme, ei kilometrillisesti ole pitkäkään matka. Liikenne mateli kuitenkin miltei kävelyvauhtia, joten jokusen tovin jouduimme vielä taksissa istumaan. Hotellille päästyämme Markku kävi vain hakemassa meille lähipuodista juomavettä ja iltaruoat tilasimme omalle terassille.

Vilho simahti yöunilleen välittömästi, mutta heräsi virkeänä, oman sisäisen rytminsä mukaisesti kello kahdelta paikallista aikaa, eli aamuseitsemältä Uuden Seelannin aikaa. Jokunen tovi siihen meni, ennen kuin hän luovutti ja jatkoi uniaan.

Tänään olemme käyneet vain tutustumassa Seminyakin keskustaan. Olemme hämmästyneitä siitä, kuinka valtavasti täällä on länsimaalaisia kauppoja, mutta kiitettävän vähän mitään turistipuoteja. Itse en ainakaan huomannut yhtäkään.

Nauroin Markulle, että täällä ollessa hän saa varmasti elämässään eniten hymyjä naisilta. Tosin ne hymyt menevät hänen ohitseen, kantorinkassa matkaavalla Vilholle. (Kantorinkka on muuten täällä erinomainen ja miltei ehdoton kulkupeli Vilholle, jalkakäytävät ovat olemattomia!) Tämän lisäksi hymyjä ja lirkutteluja tulee myös miehiltä. Valitettavasti Vilho ei oikein arvosta balilaisten ihasteluja. Usein tulee itku, kun tummahkot sedät ja tädit tulevat liian lähelle ja äidin pitää tulla pelastamaan tilanne. Tosin kyllä Vilho antoi läpyt maahan saapuessamme passintarkastajalle. Vilho oppi tässä jokin aika sitten antamaan läpsyjä, joten pieni käsi on nyt todella usein pystyssä odottaen, että muut ihmiset vastaisivat hänen high fiveensä.