Wherever I lay my hat, that's my home

Psykologian opinnoista on jäänyt mieleeni eräs tutkimus joka osoitti että sairaalahoitojen aikana samasta vaivasta kärsineet potilaat toipuivat nopeammin sellaisissa huoneissa joiden ikkunasta avautuu viihtyisä luontomaisema kuin sellaisissa missä maisemana oli betoniseinä. Ympäristöllä on siis väliä.

Kun olin nuori ja asuin vanhempieni luona, saatoin monesti kun sydämelläni oli ylimääräisiä ryppyjä, hypätä pyörän selkään ja pyörällä paikkaan, missä pääsin suhteuttamaan pienen elämäni murheet. Monesti poljin Pispalaan. Pysähdyin harjun korkeimpaan kohtaan ja annoin sydänsurujen tuulettua järveltä kantautuneisiin tuuliin. Tällaisina hetkinä muistan miettineeni, että vielä jonain päivänä asuisin näillä rinteillä, lähellä mielimaisemaa, lähellä vettä ja taivasta. Vuonna 2002 ostin oman pienen yksiön Tahmelasta ja olin onnellinen. Rakastin noita Pispalan mäkiä ja veden läheisyyttä. Olin lähellä ihmisiä, mutta silti kosketuksissa luontoon. Vuonna 2005 muutin Markun luokse, korkeammalle rinnettä. Tosin jo seuraavana vuona yhteinen tiemme vei meidät Pyynikintorin kupeeseen. Kaikkia näitä paikkoja on yhdistänyt luonnon läheisyys sekä omanlainen henki. Olen huomannut, että olen melko tarkka siitä, mihin asetun. En halua asua hengettömällä kadulla.

Viime syksynä vietin lukuisia valvottuja öitä omassa armaassa seurassani tehden gradua sekä muita addiktioprojektiin liittyviä töitä. Yön hiljaisina hetkinä pakenin aina välillä alla olevaan maisemaan Metservice-sivuston tarjoaman reaaliaikasen kameran avulla. Mietin, miltä tuo maisema mahtaa tuntuu omien jalkojen alla, omin silmin nähtynä samaan aikaan, kun haaveilin aikatauluttomuudesta, lämmöstä ja uudenlaisista seikkailuista. Voisiko tuolta löytyä koti?




Nyt olen etsimässä Pispalaa maailmalta, enkä löytänyt sitä Aucklandin ydinkeskustasta. En osaa tarkasti selittää, miksi ei. Kun kuljin sen katuja, näin vain mainoksia, rahtisataman ja ohiviliseviä ihmisiä. North Shore, minne postinkantaja tällä hetkellä postimme kantaa on toki oikein viehättävä alue, mutta kuitenkin etäisyydeltään ehkä turhan kaukana mahdollisista työpaikoista. Olin jo ehtinyt ajattelemaan, että haluan vain Aucklandista pois, kunnes löysimme viikko sitten Devonportin. Silloin tiesin heti, että täällä voisin syödä kaurapuuroa ja olla onnellinen. Devonport tuntui juuri sopivan kokoiselta alueelta. Oppisin ehkä lähialueen kirjaston tädin kasvot, lähikauppias tietäisi, että ostaisin perjantaisin levyllisen tummaa suklaata ja punaviinin, mutta silti kadulla tulisi vastaan uusia mielenkiintoisia kasvoja. Olisi luontoa, mihin paeta sydäntänsä oikomaan.
Devonport sijaitsee Aucklandin pohjoispuolella. Automatka ydinkeskustaan kestäisi varmasti tuskastuttavan kauan, mutta vesiteitse matka ottaisi vaan 10 minuuttia ja jos myöhöstyisi yhdestä lautasta, ei seuraava lauttaa tarvitsisi odottaa kuin muutamia minuutteja. Siinä välissä ehtisi juoda vaikka aamukahvin sataman kuppilassa.

Pari päivää sitten löysin kuitenkin vielä paremman "Pispalan". Saavuimme tänne Wellingtoniin vasta perjantaina ja jo sunnuntaina toivoin, että tämä olisi se kaupunki, johon asettuisimme. Tämä kaupunki on tehty kukkuloista ja merestä sekä värikkäästä kulttuuritarjonnasta.

Kuten Markku edellisessä kirjoituksessaan kertoi, muutimme paikallisten kotiin asustelemaan, aivan ydinkeskustan lähelle, mutta silti niin viehättävälle ja kotoisalle alueelle. Vai mitä sanotte?
Alla oleva kuva on otettu meidän "kotikadultamme". Asustelemme 1900-luvun alussa rakennetussa talossa. Täällä meidän kanssamme asustelee James, joka on saapunut tänne viime syksynä Briteistä ja työskentelee nyt jonain valtion virkamiehenä. Huonenaapurinamme on nainen, josta saimme ensikosketuksen perjantain ja lauantain välisenä yönä, kun hän saapui kotiin kovaäänisesti itkien ja ovia perässään paiskoen. Itkupotkuraivaeita jatkui pari tuntia, kunnes puhelimen pirinä vaihtoi itkun hersyväksi nauruksi. Aamulla tuo nainen pyyteli kovasti anteeksi. Miehet.
Itse talon vuokraemäntämme asustelee pihamaalla olevassa läpimädässä asuntoautossa. Asuntoauton vieressä on henkilöauto, joka on täynnä erilaisia työkaluja, joilla tämä vanhempi rouva on remontoinut ja yhä remontoi tätä talokaunotarta. Vuokraemäntämme kertoi, että oli ostanut tämän talon yli kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen tämä talo oli ollut 10 vuotta asumattomana, jonka seurauksena talo oli ennen isoa remonttia ollut käyttökelvottomassa kunnossa. Nyt ympärillämme on kauniisti entisöity talo. Vuokraemäntämme asustelee itse asuntoautossa, koska rakentamisen lisäksi hän viettää aikaansa mieluusti maailmalla reissaten.
Täällä olisi mielenkiintoista asustella, ainakin jonkin aikaa edellyttäen, etteivät miehet itkettäisi seinänaapuriamme ihan joka viikonloppu. Ainakin tässä vaiheessa tämä asumismuoto on meille mitä parhain. Hintakaan ei varsinaisesti päätä huimaa, leirintäaluehintojen ollessa melko korkeita, tähän saamaan hintaan pystyisimme asumaan ainoastaan teltassa leirintäalueella jossain kaupungin laidalla!


Viikonlopun aikana olemme tutustuneet kaupunkiin sekä kaurapuuroenergialla että myöskin hyödyntäen tätä junaa, joka vei meidät kauniiseen puistoon, Botanic Gardeniin.

Tänne puistoon aion mennä vielä joku päivä nautiskelemaan hyvästä kirjasta.


Puistosta löytyi myös viiniköynöksien alla oleva viehättävä kahvila.
Tänne voisi hattunsa laskea niin kuin joku muusikko on otsikon mukaisesti joskus lauleskellut.


Eilen vietimme aikaa Te Papassa, vuonna 1998 valmistuneessa suuressa museossa, joka on olemukseltaan hieman Heurekan tyylinen. Te Papassa voi sivistää itseään monenlaisella tiedolla, maanjäristyksistä, uudenseelannin luontoon ja historiaan. Hyvä vatsaiset voivat kokeilla, miltä benji-hyppy tuntuu simulaattorissa.

Museopäivän päätteeksi teimme "pienen" iltakävelyn. Puolessa välissä matkaa meidät pysäytti maorimummo, joka vain halusi jutella kanssamme. Kysyi mistä olemme tulossa ja minne olemme menossa. Siinä rupatellessamme hän yritti ehdottaa meille, josko emme enää kävelisi pitemmälle, koska muutoin saattaisimme eksyä. Vaakuuttelimme pärjäävämme, olihan meillä kartta. Tosin täällä aiemmista katusuunnistustaidoista ei tunnu olevan mitään apua. Täällä kaduilla on omat käsittämättömät kulkunsa. Sama katu voi lähteä haarautumaan, tuosta vaan, useampaan suuntaan niin että molemmat haarautuvat kadut ovat saman nimisiä. Jossain tällaisessa risteyksessä eksyimme, emmekä me sitä tietystikään huomanneet ennen kuin liian myöhään. Kotiin päästiin, tosin hieman pitemmän reitin kautta. Onneksi oli suklaata laukussa.