Työttömän arkea

Joskus vuonna 98 kun olin vihdoinkin päässyt pois lukiosta sekä ammattikoulusta, oli tarkoituksenani mennä töihin ja pohtia tulevia mahdollisia opiskeluitani vasta joskus myöhemmin. Töiden löytäminen kesällä ei osoittautunut mitenkään erityisen helpoksi ja taisin olla vailla mitään työtä viiden kuukauden ajan. Työtön, työtön, työtön, työtön, työtön piti kansaneläkelaitoksen byrokratiakoneistolle raportoida säännöllisin väliajoin. Oma status piti ilmoittaa erikseen päiväkohtaisesti. Jokaiselta arkipäivältä. Työtön. Olin kuitenkin liian mukavuudenhaluinen ja liiaksi omasta vapaa-ajastani sekä harrastuksistani pitävä että olisin ollut valmis tekemään mitä tahansa työkseni vaan halusin jotain tietotekniikka-alaan liittyvää josta olisi oikeasti jotain hyötyä tulevaisuutta varten. Sana ’työtön’ tuli siis varsin tutuksi. Työtöntä työnhakijaa haluttiin ainakin tuolloin Kansaneläkelaitoksen toimesta nöyryyttää vaatimalla todistamaan työttömyytensä erikseen jokaisen päivän osalta.
Suomessa työttömyys voi olla tila johon joudutaan. Työtä ei ole tai se ehkä loppuu ja sen jälkeen uuden työn löytäminen voi olla hankalaa. Uudessa Seelannissa paikallisten ihmisten ja täällä asuvien kanssa käymieni keskustelujen perusteella on voinut päätellä että täällä työttömyys ei välttämättä ole niinkään mikään tila mihin joudutaan, vaan enemmänkin yksilön henkilökohtainen valinta. Tai näin on ainakin ollut ennen viimeisintä taloudellista taantumaa. Uudessa Seelannissa työttömyysprosentti on ollut jotain 3-4 ja töitä on löytynyt kai käytännössä jokaiselle joka työtä on halunnut tehdä. Christchurchissa naapuritalossa asustelee maoriperhe, joka oli valinnut työttömyyden. Perhe asuu omakotitalossaan, nostaa työttömyyskorvauksia ja viettää lokoisaa elämää. Viikonloppu alkaa torstaina ja näyttäisi loppuvan tiistaina. Viikonloppuna voi istua kavereiden kanssa aurinkoisella säällä ulkona sohvalla, juoda olutta ja kuunnella musiikkia. Joka ilta reggaeta alkuiltapäivästä lähelle puolta yötä. Ja volyymia sen verran että ainakin se aidan takana asuva suomalaiskaksikko pysyy hereillä. Keskiviikkona sentään on arkipäivä jolloin ollaan rauhassa ja vähän puhalletaan ja odotellaan alkavaa viikonloppua. Kaikesta huolimatta perheen lapset on oikein mukavia ja kyllä kuulemma ne vanhemmatkin. Viettävät vaan mukavaa ja helppoa elämää.

Asumuksemme lähellä on pieni keskittymä kauppoja. Korealainen ja kiinalainen supermarket, leipomo, lihakauppa, hedelmäkauppa ja videovuokraamo. Paikalliset ostavat ilmeisesti lihansa lihakaupasta, leipänsä leipomosta, hedelmät hedelmäpuodista ja loput tarpeet supermarketista. Suomessa tuolla paikalla olisi keskikokoinen marketti jossa tavallisena arkipäivänä olisi pari työntekijää. Vastaavanlaista pienien yrittäjien suosintaa olemme nähneet myös muilla matkoillamme. Kun myymälät erikoistuvat, tarjonta on varmaankin parempaa ja se myös nostaa tuotteiden hintoja hieman mutta onpahan ainakin töitä useammalle henkilölle. Täälläkin toisaalta on alkanut kuulemma viimevuosina yleistymään suuret hypermarketit joista saman katon alta saa kaiken, mutta ainakin Pak N’ Save jossa me olemme asioineet, vaikuttaa työllistävän sen verran hyvin että henkilökuntaa tuntuu aina olevan yhtä paljon kuin asiakkaita. Palvelu kaupassa on tärkeää. Myös erilaisia palvelualan yrittäjiä tuntuu olevan joka paikka pullollaan: partureita, kampaamoja, hierontaa, lukkoseppiä, tuoremehun puristajia yms. löytyy useita vaikkapa vieressämme sijaitsevan Westfield Mall’n käytäviltä. Hinnat ovat edullisia ja ainakin kiinalaisten pitämään hierontapisteeseen on asiakkaita näyttänyt olevan jonoksi asti. Naapurin ruotsalainen kertoi maksaneensa hiustenleikkuusta 10$ joka vastaa noin neljää euroa. Palkat näillä yksityisyrittäjillä ja pienten puotien työntekijöillä on todennäköisesti huonot, mutta riittääpähän ainakin töitä kaikille. Suomessa tuntuu siltä, että vain korkeakoulututkintoja arvostetaan, käytännön työt on paskaduuneja joita kukaan ei halua tehdä ellei ole pakko. Se on jotenkin pirun noloa suomessa myöntää olevansa vaikkapa siivooja tai kaupan kassa ellei ole samaan aikaan pyrkimässä ylöspäin opiskeluiden kautta. Mutta mitä noloa siinä itseasiassa on? Se, että kaikilla on maisterin paperit ja jokainen etenee urallaan ei taida toimia. Ainakin tällä hetkellä suurin osa töistä mitä yhteiskunta tarvitsee, on kuitenkin erilaisia käytännön töitä ja samaan aikaan kun suomessa on työttömyysprosentti enemmän kuin seitsemän, ei kaikkiin näihin käytännön töihin siltikään löydy tekijöitä. Täällä kuulemma ongelma on hieman päinvastainen: kaverit ja vanhemmat kannustavat nuoria jäämään käytännön töihin koska töitä on varmasti tarjolla. Asennoituminen työtä kohtaan tuntuu täällä olevan hieman erilaista. Jotenkin kärjistettynä asian voisi esittää vaikka niin, että suomessa eletään työtä varten kun taas Uudessa Seelannissa tehdään työtä elämän mahdollistamiseksi. Suomessa ihmisen identiteetti rakentuu paljon enemmän työn ja työn muodostaman aseman ympärille. Suomessa lääkäri on lääkäri ja siivooja siivooja. Täällä John on John ja Peter on Peter. John on ehkä siivooja ja Peter on yliopiston professori. Uudessa Seelannissa kuten myös pohjoismaat pois lukien lähes kaikkialla koulutus maksaa. Täällä siihen on turhaa sijoittaa rahaa koska sillä ei mitään niin erityistä voi saavuttaa mikä täällä olisi arvossaan, korkeintaan paremman palkan. Näin monen paikallisen nuoren mielestä siis. Kai. Molemmissa näistä hieman vastakkaisista asetelmista on sekä hyvät että huonot puolensa. Uudessa Seelannissa yliopistotutkinto voi olla mahdollista saada jopa kolmessa vuodessa ja tohrorin paperit kahdessa vuodessa (!!). Tutkinnot eivät siis yksinkertaisesti voi olla läheskään niin kattavia kuin suomessa. Ei alkuunkaan.
Taantumasta kertovat talousuutiset ovat täällä maininneet että alle neljän prosentin työttömyys voi huonossa tapauksessa nousta jopa seitsemään. Suomessa taidettiin liikkua samanlaisissa lukemissa ennen kuin taantumasta oli mitään tietoa.

Mekin täällä siis toistaiseksi olemme työttömiä työnhakijoita. Työttömällä on aikaa, eikä kiire mihinkään. Aamulla saa nukkua pitkään ja päivisin ei tarvitse tehdä mitään jos ei jaksa. Se on jonkin aikaa mukavaa, mutta se on toisaalta alkanut käydä myös hermoille jossain mielessä. Tästä syystä olemme alkaneet virittää herätyskelloa aina aamuisin soittamaan että olisi jonkinlainen rytmi ja tulisi tehtyä jotain. Viikon ajan suunnitelmiamme sotki sekavat sääennusteet. Paikallisessa sääpalvelu MetServisessä ilmeisesti joku paikallinen Pasanen on laatinut koko kevään syyssään ja kuten Kummelissa luvannut että vettä sataa ja kaikkia vituttaa. Torstaina kuitenkin huomasimme että sääennusteeseen ei välttämättä kannata luottaa. Kun oli aikaa eikä mitään tekemistä ja kun vettäkin satoi, tuntui sopivalta ajatukselta viettää päivä kylpylässä. Siellä kastuisi kuitenkin, niin vesisade ei haittaisi. Vaikka koko päivä piti sataa, emme yhtään sadepisaraa kuitenkaan nähneet. Matkalla näkyi mm. tällaisia maisemia:
Hanmer springs on jonkun maanviljelijän 1800 luvulla löytämä alue jossa on kuumia lähteitä. Löydöksen jälkeen paikalle on perustettu kylpylä joka ottaa kuuman vetensä maan sisältä. Tarjolla on erilaisia kuumia lähteitä, kylmin altaista oli 35 asteinen, lämpimin jotain 50 asteen likellä. Paikasta löytyi myös hieno suomalainen sauna. Sauna ei kuitenkaan ollut yhteisiä kuten saunat suomalaisessa kylpylässä, vaan sauna piti erikseen vuokrata omaan käyttöönsä. Vuokrasimme puoleksi tunniksi ja kyllä se ihan kotimaisen saunan oloinen oli, vaikkakaan lämpöä ei ollut kuin hieman vajaa 80 astetta. Ensimmäinen sauna Uudessa Seelannissa tuli siis kokeiltua. Yksi altaista jolla makoilimme pari tuntia näytti tällaiselta.


Seuraavana päivänä samanlaisesta työttömän päähänpistosta keksimme lähteä ajelemaan kohti eteläsaaren eteläkärkeä, Queenstownia. Tie oli yllättäen hyväkuntoista ja matkalta löytyi jopa useiden kilometrien pituisia suoria pätkiä, täysin erilaista verrattuna kapeisiin ja mutkikkaisiin Northlandin teihin. Queenstown sijaitsee siis saaren eteläkärjen lähellä, Wakatipu järven rannalla. Reilun 13000 asukkaan kaupunkiin tulee suoria lentoja joka paikasta Uudesta Seelannista ja lisäksi jopa Australiasta. Kaikki mitä täällä tekee on jotain extremeä. Uusseelantilaisen A.J Hacketin keksimiä bungy-hyppyjä, koskimelontaa, liitovarjoilua, laskuvarjohyppyjä, ynnä muuta. Matkalla tänne nähtiin muuten ihan oikea murtomaahiihtokeskus ja Queenstownissa oli myös ihan oikea jäähalli. Eteläsaarelta löytyy siis paljon vuoristoa ja täällä on myös maan suurimmat talviurheilupaikat.
Matkalla tie kulki valtavien pohjanmaan lakeuksia muistuttavien tasaisten alueiden yli mutta kaukana horisontissa näkyi joka puolella vuoristoa.



Matkalla näkyi myös Uuden Seelannin korkein vuori, Mt. Cook jota pysähdyttiin ihmettelemään joskus keskipäivällä. Tässä ensin n. 3800 metrinen Mt. Cook ja sitten jokin toinen lumihuippuinen vuori joka tuli vastaan illalla majoituspaikkaamme ajellessa. Jossain näissä vuoristomaisemissakin on isoja osia Taru Sormusten Herrasta elokuvista kuvattu.

Queenstownissa yritin soitella ja kysellä vapaata hostellia pitkään. Lopulta löytyi yksi, mutta se sijaitsi 70 km päässä. Maisemat matkan ajan ja muutenkin Queenstownin ympäristössä oli suunnilleen tällaisia:


Seuraavaksi päiväksi siirryimme Queenstownin toisella puolella sijaitsevaan Arrowtowniin. Matkalla tuli todettua että oli järkevää liittyä paikalliseen AA-kerhoon. Pysähdyimme tien sivuun tekemään päivän suunnitelmia. Moottori tuli sammutettua mutta ilman musiikkia autossa istuminen ei kuullostanut vaihtoehdolta joten musiikki- ja myös erehdyksessä ilmastointi jäi päälle. Itse ilmastointi ei toki moottori sammutettuna toiminut, kunhan vaan puhallin pyöri, mutta tunnin mittaisen tauon jälkeen piti todeta että auton akku olisi ehkä kestänyt 45min kyseistä rasitusta. Auto kun on automaatti, niin en pystynyt edes työntämään käyntiin. AA-kerho tuli paikalle vartissa ja antoi virtaa. Kyseessä siis paikallinen autoliitto.

Arrowtowniin tullessa näkyi myös kaikenmaailman extremeharrasteita jotka vielä nyt jäivät kokematta. Alla näkyvää jokea sai laskea alas sellaisilla ihme lasten kellukkeilla tai vaihtoehtoisesti hurjastella moottoriveneellä. Näytti kivalta.


Tänä päivänä työtön 2:n sunnuntaiohjelmaan kuului työhakemusten lähettelyjä, työtön 1 taas yritti pohtia itselleen jotain järkevää tekemistä ja aamupäivällä koko päivän kestäneelle vaellukselle ihan yksin. Vaelluksen aikana työtön 1 muun muassa kiven päälle hypätessään havaitsi että kivi ei ollutkaan kivi vaan jotain pehmeää… jotain pehmeää joka joskus viimeaikoina oli vielä ollut elävää, mutta työtön 1 kertonee kokemuksestaan itse myöhemmin tarkemmin. Tänään tuli läheteltyä siis jonkin verran työhakemuksia, yksi Wellingtoniin, yksi Hamiltoniin ja muutamia Aucklandiin. Toiveekkaana jään odottelemaan puhelimen sointia.