Kuumakylmäkylpy vaatteet päällä

Vapun jälkeinen viikonloppu oli kiva viikonloppu. Lähdimme ajamaan kohti Coromandelin niemimaata illan pimeydessä, Markun työpäivän jälkeen. Ennen sitä olin käynyt ruokakaupassa, valmistanut reissuun kaalilaatikkoa ja unohtanut uunin päälle. Onneksi emme päässeet testaamaan uuden kotivakuutuksemme kattavuutta, sillä uuni oli kaalilaatikon hauduttelun vuoksi vain 90 asteessa ja onneksi muistin unohdukseni vielä Aucklandin iltaruuhkissa, eikä hostellissa pää tyynyyn painautuneena. Olimme luvanneet hostellin pitäjälle, että saapuisimme ennen yhdeksää, joten uunin tarkastusreissumme söi arvokasta aikaa, emmekä ehtineet poiketa suunnitelmien mukaisesti matkan varrella syömään, vaan kauhoimme uunituoretta kaalilaatikkoa ajon aikana. Maistui se niinkin, mutkaisella tiellä ilman puolukkahilloa (sitä emme ole onnistuneet kaupasta löytämään). Puolesta välistä matkaa meitä alkoi seurata sitkeä sadepilvi, joka seurasi meitä aina perille saakka. Oikea kiusankappale, sillä myös lauantaiaamu valkeni harmaassa tihkusateessa, vaikka vielä torstaina säätiedotus oli hehkuttanut auringonpaistetta, emmekä näin ollen päässeet ihailemaan alueen ylistettyä kauneutta.

Onneksi läheltä löytyi viehättävä viinitila. Tähän asti olemme vain puhuneet vierailevamme paikallisilla viinitiloilla. Jostain syystä, vaikka punaviinin ystävä olenkin, olen hieman kyräillyt hienoja viinitiloja. Viinitilavierailuista minulla on ollut lähinnä sellainen mielikuva, että minun pitäisi osata olla siellä ollakseni. En keksi riittävän omaperäisiä adjektiiveja viinille, saati että ymmärtäisin sanojen ja maun välisen yhteyden. Sanojen lisäksi minulta puuttuu oikeanlainen ranteen heilautus, joten aivan varmasti juuri ne oikeat aromit jäävät lasiin pohjalle pyörimään. Viinimestarilla on täysi oikeus minun kohdallani hymähtää ylimielisesti ajatuksissaan: ”Moukka, tullut tänne vain viinan perässä!” Moukkamaisuuttani kuplien päätimme kuitenkin tehdä vierailun läheiselle viinitilalle. Paikan nähtyäni tiesin heti, että olin sittenkin sattumalta löytänyt itseni näköisen viinitilan. Meitä vastassa oli lyttyyn painunut vanha puutalo, jonka savupiipusta nousi savu, ikkunoista paistoi lämmin valo ja talon sisällä loimusi takkatuli. Viini-isäntänämme oli leveästi naurava villamyssyinen mies, jonka hassun lämpöinen olemus sai unohtamaan omat viininmaistajan puutteeni. Mies on kasvanut viinitilallisen poikana ja on nyt jatkamassa perheen perintöä isänsä rinnalla. Kun hän kuulee, mistä olemme kotoisin, sanoo hän iloisesti ”Kippis!”. Viinien lisäksi tilalla valmistettiin monenlaisia muitakin tuotteita. Eniten minua kiinnosti likööri, joka oli valmistettu herkullisesta hedelmästä nimeltä Feijoa.





Ennen Uuteen Seelantiin saapumistamme en ollut koskaan kuullutkaan Feijoasta. Feijoa syödään samalla tavalla kuin kiivejä. Maku on yksinkertaisen taivaallinen. Keskellä oleva hedelmäliha on makeaa, mutta reunoilta kirpeää. Voisin syödä noita hedelmiä rajattomasti. Valitettavasti feijoa on maailmanlaajuisesti melko harvinainen herkku, sillä feijoapuu vaatiivat pääsääntöisesti lämpöiset olosuhteet, mutta parin tunnin ajan vuodessa lämpötilan on laskettava nollaan, että puu tuottaisi hedelmää. Uusi Seelanti on tästä syystä ihanteellinen maa Feijoalle, koska aurinko paahtaa täällä ison osan vuodesta, mutta muutamana talviyönä lämpömittari näyttää 0. Googlettamalla selvisi, että ilmeisesti feijoa tuodaan Suomeen saakka muutama laatikollinen vuodessa! Ny kauppiaan luokse utelemaan, että koska seuraava feijoalasti saapuu.
Ai niin, feijoa maistui hedelmäiseltä myös pulloon pantuna!

Sunnuntaina tuo viheliäs sadepilvi oli poistunut päämme päältä. Ilma on lämmin ja aurinkoinen. Suuntasimme tämän näköisiin maisemiin, missä teimme pienen kävelyretken Cathedral Cove nimiseen lahdenpoukamaan.


Rannalta löytyi tämä iso kallio, johon luonto on aikoinaan kaivertanut oman taideteoksensa.
Istuskelimme rannalla, söimme pähkinöitä ja katselimme valtameren kuohuja. Olimme pakanneet rinkkaan snorklausvälineet, sillä olimme kuulleet, että alueella oli myös vedenalaista kauneutta. Suureksi harmiksemme aallokko oli turhan riehakas sukeltelulle. Näin jo itseni rantakallioon paiskautuneena, snorkkeli poskella, joten en halunnut testata myöskään tapaturmavakuutuksen kattavuutta. Tosin Markun mielestä aallot olivat melko pieniä. Kerrankin minä saan vetää rastin seinään ja todeta, etten ollut juoksemassa silmät kiinni päin seinää, vaan ajattelin kerrankin ennen toimintaa.

Jotkut saattavat nimittäin pitää tapaani touhuilla ehkä varomattomana ja ennakkoluulottomana. Olen ollut sellainen jo lapsena. Mieleeni tulee eräs tapahtuma perheemme Portugalin matkalta. Olin tuolloin yhdeksän tai kymmenenvuotias. Hotellihuoneessamme oli kaksi parveketta. Epäonnekseni huomasin, että juuri sen parvekkeen ovi, jossa oli minun uimapukuni kuivumassa, oli jumittunut kiinni. Vanhempani olivat menneet edeltä jo uima-altaalle, joten aikuisen voimaakaan ei ollut enää saatavilla. Tein tilannekartoituksen ja totesin, että pääsisin haluamalleni parvekkeelle sen toisen parvekkeen kautta. Parvekkeet olivat oikeastikin hyvin lähekkäin toisiaan, mutta ymmärrän kyllä nyt aikuisena, että sain vanhempieni sydämen pomppaamaan kurkkuun, kun he näkivät minut uima-allasalueelta käsin heilumassa 4. kerroksen parvekkeilla. Minulle oltiin luonnollisesti hyvin vihaisia. Epäilen, että minulta puuttui nuorempana jokin pelkoa säätelevä osa aivoista. Ilmeisesti se on alkanut kehittymään vasta aikuisiällä.

Pienen patikoimisen jälkeen kävimme ostamassa lapion. Toivoimme, että sille olisi ollut käyttöä Hot Water Beachilla, joka on siitä erikoinen uimaranta, että sen rantahietikon alta löytyy jopa 65 asteisia kuumia lähteitä. Tämän vulkaanisen aktiivisuuden ansiosta rantahietikkoon on mahdollista kaivaa laskuveden aikoihin oma kuumavesiallas. Iltakuuden aikaan olimme muutaman muun ihmisen kanssa kaivelemassa vimmatusti rantahietikkoa. Maaperästä nousi vain kylmää vettä kintuille. Petkuhuiputusta! Jossain vaiheessa huomasin, että minulle huhuili eräs mies aallokon seasta. Hän oli löytänyt kohdan, missä pääsi grillaamaan varpaitaan. Menimme pitämään tuolle hieman humaltuneelle englantilaismiehelle seuraa. Manailimme siinä aallokossa seitsessämme merta, joka oli ilmeisesti unohtanut laskuveden siltä päivältä kokonaan, sillä taivaalle kohosi uljas kuu miljoonat tähdet seuranaan, eikä meri vain vetäytynyt. Olo oli hieman absurdi, seistä nyt ranta-aallokossa, illan pimeydessä, täysissä pukeissa, varpaat miltei kärventyen, toivoen yhdessä humalaisen englantilaisen kanssa, että meri lopettaisi jo meidän kastelemisen ja pääsisimme kaivamaan omaa kylpyallasta. Onneksi meillä oli kuitenkin hauskaa. Englantilaismies oli fiiliksissään ja höpisi hakevansa meille kaikille viiniä. (Mies oli aamulla menossa töihin!) Jouduimme kuitenkin tuottamaan miehelle pettymyksen kieltäytymällä. Siinä vaiheessa, kun olimme saaneet päällemme niin ison aallon, että minä pyörin tukkaani myöten vedessä jätimme englantilaismiehen ja viinin odottamaan meren vetäytymistä. Palasimme kylmissämme autolle. Tulipahan taas tehtyä. Tuli saatua yhtäaikaisesti kuuma sekä kylmä kylpy, mutta valitettavasti vaatteet päällä. Viinitilallinen tiesi kertoa, että merivesi olisi nyt kylmimmillään eli jotain 17 asteista.

Isosta aallokosta johtuen emme päässeet snorklaamaan emmekä kaivamaan omaa kuumavesiallasta rantahiekkaan. Viinitilalta sentaan tuli mukaan punaviiniä ja feijoa-likooria. Kaikki ei mennyt tuona viikonloppuna oikein suunnitelmien mukaisesti, mutta silti kotiin palasi kaksi tyytyväistä matkalaista.