Saa tulla kyläilemään

Näistä mullista olen maailmalle ponnistanut. Isäni rakensi perheelleni kodin, kun elin elämäni ensimmäistä vuotta. Aina vuoteen 2001 saakka kerääntyi kotitalooni ja sen lähiympäristöön äärettömästi rakkaita muistoja. Sittemmin maailmalle lähteneenä olen ehtinyt rakentamaan itselleni lukuisia pieniä turvasatamia, joita kodiksi kutsutaan.

Vuosina 2001 ja 2002 jaoimme kerrostalokolmion Hatanpäältä ystäväni Riitan kanssa. Se oli haparoivaa itsenäistymistä. Jouduin toteamaan, etten voisi elää lopun elämääni hajamielisesti laulellen. Lapsuuden kodissa kun olin tottunut siihen, että miltei aina on joku kotona, joten ei niitä kotiavaimia ihan joka kerta tarvitse muistaa mukaan ottaa. Hui hai. Olenkin anteeksipyynnön velkaa pikkuveljelleni, jonka herätin turhan usein vaativilla ikkunaan koputuksilla. Hän tuli aina avaamaan, eikä koskaan näyttänyt suuttumustaan. Sinulla olisi ollut täysi oikeus suuttua minulle. Hatanpäälle muutettuani, ei lukot enää auenneet veljen ikkunaan koputtamalla. Oppirahoina sain nukkua muun muassa taloyhtiön lehtiroskiksessa. Onneksi aloin oppimaan, eikä lehtiroskiksesta tullut vakituista kotia.

2002 syksyllä ostin oman pienen kodin Tahmelasta. Pääsin vihdoinkin elämään keskelle lempimaisemaani. 2004 vuonna, kun Markku osti ja remontoi pienen kaksion Pispalan rinteestä, jouduin toteamaan, että siellä koti missä sydän. Oma yksiö muuttui vähitellen vain vaatteiden vaihtopaikaksi ja vuonna 2005 myin kotini ja muutin Pispalan rinteelle, takkatulen lämpöön. Pispalan kodista mieleen on jäänyt erityisesti ahkerassa käytössä ollut kakluuni. Emme juuri muuta lämmitystä käyttäneet, mikäpä sen kodikkaampaa kuin takkatulen ritinä. Pispalan kodissa ja Pyhäjärvimaisemissa olisi voinut viihtyä pitempäänkin,
ellei taloyhtiössämme olisi asustanut niin omituista porukkaa. Taloyhtiöllä olisi ollut oikein viehättävä pihamaa, ellei se olisi ollut täynnä vanhoja pyörän raatoja, pölkkyjä, lastenrattaiden puolikkaita ym. roinaa. Tuota romua pihamaalle kantoi taloyhtiön vinttikerroksen 15 neliön yksiössä asuva pariskunta. Ilmeisesti heillä oli ajatus, että ehkä joku päivä, kun kaljarahat loppuvat ja on tylsää, voisi noista romuista jotain askarrella. Tuo vinttikerroksen yksiö oli ilmeisesti todellinen tilaihme, sillä se antoi kodin myös kahdelle kissalle sekä kesäaikaan myös naisen siskolle. Eloa taloyhtiöstä ei puuttunut. Seinän takana kitaraa soitteli espanjalaissyntyinen mies. Viikonloppuisin pihamaalla tuoksui alkoholia väkevämmät aineet ja tulipa meidänkin ovelle yksi kaunis ilta poliisit. Sen ainoan kerran, kun kotiini tulee poliisit, olen heitä alusvaatteisillani vastassa. Olin siivoilemassa. Ulkona oli pimeää, joten ajattelin, että voisin ihan hyvin ravistella pienen maton alusvaatteisiltani ulko-oven raosta. Ei kukaan näkisi. Kun saan oven avattua, tajuan, että olen kirkkaassa valokeilassa. Jähmetyn, enkä tajua, mitä tapahtuu. Eihän takapihalla ketään pitänyt olla, ei ainakaan suuren taskulampun kanssa. Matto lentää ja paiskaan oven kiinni. Seison eteisessä, selkä ulko-ovelle päin ja huudan paniikissa Markkua. Samalla tajuan, että nyt se hullu jo sojottaa minua eteisen ikkunastakin. Markku saapuu selvittämään tilannetta. Oven avattuamme tajuan, että valonheittimen takana on kaksi poliisia, jotka kysyvät Markun nimeä. Siinä vaiheessa tuntuu, että sydän ei lyö lainkaan. Onko Markulta jäänyt jotain oleellista kertomatta. Väärä hälytys. Poliisit olivat kiinnostuneita ylätalon asunnosta, mutta koska minä onneton satuin viuhahtamaan epämääräisesti ulko-ovella, eivät poliisit ilmeisesti olleet aivan varmoja, mihin osoitteeseen heidän olisi pitänyt mennä. Eivät he olleetkaan kiinnostuneita minusta ja Markusta vaan ylätalon asukkaasta. Siellä asusteli eräs varsin omintakeinen nuori nainen. En muista, että olisimme varsinaisesti kohdanneet pihamaalla koskaan, sillä aina jos hänen olisi pitänyt kävellä minua kohti, hän vaihtoi suuntaa. Sellaista naapurirakkautta! Ensimmäinen todellinen kohtaamisemme oli psykologian laitoksen käytävällä, sittemmin minulle selvisi, että kyllä kyllä – hän todellakin opiskelee psykologiaa. Sinänsä ei mitenkään yllättävää, kun huomioi, että psykologian pääsykoevaatimuksena on ainoastaan tilastomatematiikka. Jos halutaan löytää ihmisiä, jotka myös uskaltavat kohdata lajitoverinsa, voisiko harkita edes pienimuotoista soveltuvuuskoetta.

2006 vuoden alussa tiemme veivät Pyynikille. Huonossa kunnossa oleva kaksio puutalokaunottaresta.
Jouduimme muuttamaan sinne ennen kuin remontti edes alkoi. Siellä me elimme, rakennusromun, hiontapölyn, lastulevyjen, maalipurkkien ja tietenkin kaikkien normaalien tavaroidemme kanssa.




Uskokaa tai älkää, kodin sielu voi löytyä myös tällaisesta ympäristöstä, ainakin toisinaan. Perjantai-iltaisin raivasimme lattialta pienen alueen tyhjäksi, söimme hyvää ruokaa ja yritimme unohtaa ympäröivän keskeneräisyyden. Tuon remontin aikana opin rakastamaan siisteyttä. Nykyään, jos ei huvittaisi siivota, muistutaan itseäni sillä, että nyt minulla on sentään mahdollisuus siistiin kotiin. Remontin valmistumisen jälkeen päämme oli jo täyttynyt uusilla unelmilla, joten kovin kauaa emme päässeet nauttimaan näistä kotinäkymistä.

Tässä meillä on kunniavieraanamme ja illallisemme apukokkinamme kummityttöni Roosa.

Toivottavasti vuokralaiset ovat onnellisia tuolla.

Kuten tiedätte, olemme asustelleet jo puolitoista kuukautta uudessa kodissa. Tupaantulijaisetkin järjestäisimme, mutta epäilen, ettei osanotto ole kovin suuri, joten olette tervetulleita kotiimme virtuaalisesti. Asustelemme Parnellissa, 10 minuutin kävelymatkan päässä Aucklandin keskustassa. Kotinamme toimii parvekkeellinen kaksio, 2004 vuonna rakennetusta kerrostalosta.





Kodin kalustaminen on ollut oma haasteellinen numeronsa. Täältä ei oikein löydy sellaisia kirpputoreja, mistä löytäisi käytettyjä ja edullisia huonekaluja. Sohvan ja eteiseen sijoitetun ulkovaatekaapin ostimme liikkeistä, joka oli erikoistunut vanhojen huonekalujen myymiseen. Ison osan huonekaluista huusimme netin huutokauppasivustoilta ja sängyn ostimme uutena.

Valkoiset seinät, kukka, muutamat kynttilät, torkkupeitto, vähän kirjoja, simpukoita, Suomesta mukaan tulleita peltirasioita, lasten piirustuksia, Suomesta meille saapuneita postikortteja, vielä tyhjinä olevia valokuvakehyksiä, yksi matto - niistä on meidän Uuden Seelannin koti tehty. Kodikkaampaakin voisi olla, mutta koska tietää, ettei hankintoja suurella todennäköisyydellä voi ottaa paluuvaiheessa Suomeen mukaan, on tämä taso vallan mainio.

Olen mielenkiinnolla lukenut muidenkin Uuteen Seelantiin muuttaneiden blogeja. Olen hämmästellyt, sillä eräskin Aucklandissa asusteleva nainen on valitellut asuntonsa huonelämpötilan huitelevan 8-10 asteen kieppeillä. En oikein ymmärrä, miten se on mahdollista, sillä tuntuu, että omassa asunnossamme on ollut päivittäin yli 20 astetta. Ulkolämpötilat päivisin ovat olleet toistaiseksi alimmillaan n. 15 asteessa. Jotain kosketusta asuntojen kylmyydestä olen saanut englanninkurssilta, jossa vietän 3 päivää viikosta. Viime perjantaina, luokkahuone oli yön jäljiltä niin kylmä ja kostea, että leukani alkoi kalista kylmyydestä. Muut kurssilaiseni naureskelivat minulle, että olenko todellakin Suomesta, lumien maasta, kun palelen lämpöisessä Uudessa-Seelannissa. Maanantaina laitan villasukat jalkaan ja pipon päähän.

Saamme olla siis varsin onnellisia kotimme lämmöstä, mutta silti samanaikaisesti tässä asunnossa elo huolestuttaa, sillä makuuhuoneessamme on kokolattiamatto, joka ilmeisesti aiheuttaa minulle allergiaoireita. Harmi. Jos allergiaoireet eivät helpota, joudumme etsimään uutta kotia lokakuun alussa, jolloin olemme asustaneet tässä vuokrasopimuksen pakottamat 6kk.

Tämä asunto olisi ollut kokonsa, sijaintinsa ja turvallisuutensa ansioista oikein hyvä koti. Uudessa-Seelannissa kodin sijainnin tärkeys on äärimmäisen tärkeää. Koti on mietittävä läheltä niitä palveluita, joita aikoo käyttää, sillä täällä liikenneruuhkat ovat jotain aivan uskomatonta. Julkisen liikenteen verkko ei kata kuin osan alueista ja kaikkialla on ruuhkaa! Moottoriteillä ei todellakaan ole pelkoa ylinopeuksista, koska liikenne matelee usein kävelyvauhtia, ja torvet soi. Hyvän sijaintinsa lisäksi tämä asunto on myös ilmeisen turvallinen. Asuinkerroksemme rappukäytävään eivät pääse muut kuin tässä kerroksessa asuvat henkilöt. Tämä on hyvä, sillä Uudessa Seelannissa tehdään tilastojen mukaan todella runsaasti asuntomurtoja. Muun muassa Christchurchissa 3 viikkoa asuttuamme, viereiseen taloon murtauduttiin keskellä päivää. Pitää toivoa, että vältymme täällä murtomiehiltä.