Sateenkaaren päästä löytyy tuorehiivaa

Kaksi kuukautta sitten ilmoittauduin englannin kielen kurssille, enkä olisi ikinä uskonut, että lopetan sen haikein mielin. Olenhan aikaisemmin tottunut siihen, että kielten kursseilla on haudan vakavaa. Peruskoulussa olivat äänessä vain ne, jotka hallitsevat kielen ennestään. Tämä kurssi oli kuitenkin jotain aivan muuta. Tuolla kaikki olivat äänessä ja oppiminen tapahtui hyvin rennossa ilmapiirissä. Kieliopin, ääntämisen, sanaston, kuunteluiden ja lukemisen ohessa naurettiin elämälle. Kapellimestarinamme toimi tämä 60-vuotias opettajamme Jenny, joka on kuvassa oikealla.

Hän oli värikäs sekä ulkoisesti että sisäisesti. Oli pinkkiä päivää, vihreää, keltaista, ruskeaa, sinistä, mustaa ja valkoista. Myös ihmisenä hän oli hyvin räiskyvä. Hänellä oli vahvoja mielipiteitä, eikä hän niitä peitellyt, vaikka kieltämättä toisinaan jonkinlainen sensurointikoneisto olisi ollut tarpeen. Kielenopiskelun ohessa kurssilla puhuttiin paljon miehistä. Opettajallamme on ehkä elämässään ollut monia vastoinkäymisiä miesten suhteen, sillä hän oli vahvasti sitä mieltä, että kaikki, ihan kaikki miehet pettävät, aina tilaisuuden tullen. Miesjutuillaan hän järkytti eniten hiljattain naimisiin mennyttä kiinalaistyttöä Michellia (aasialaiset ottavat täällä usein itselleen englanninkielisen nimen) kertomalla, kuinka hänen mielestään kaikki miehet voivat yhtä hyvin pettää puolisojaan sekä naisten että miesten kanssa. Opettajamme perusteli mielipidettään omilla havainnoillaan siitä, kuinka hän toisinaan kavereittensa kanssa Gay-baareissa vierailleena on nähnyt, että siellä ne onnellisesti naimisissa olevat miehet viettävät intohimoisia hetkiä toisten miesten kanssa. Itse uskon siihen, että ihmisen omat uskomukset ja käsitykset vaikuttavat siihen, minkälaisia asioita ympäröivästä maailmasta havaitsee. Jos uskoo, että miehet ovat luomakunnan niljakkeita, jotka antavat fyysistä hellyyttä kaikelle mikä liikkuu, näkemyksellensä saa varmasti tukea. Ongelmana tässä on se, että tällaisen uskomuksen omaava ihminen kieltäytyy uskomasta toisenlaisiin näkemyksiin, eikä hän niin ollen haluakaan kuulla normaaleista, luottamukseen perustuvista parisuhteista. Tällainen ihminen ikään kuin kerää todistusaineistoa vain sellaisista tapauksista, jotka ovat linjassa omien käsitysten kanssa. Kaikenlainen muu löpinä rakkaudesta on vain sinisilmäisten tietämättömyyttä. Noh, takaisin luokkahuoneeseen ja opettajamme kärkeviin juttuihin. Kuunneltuaan opettajan jutustelua naimisissa olevista homomiehistä, kiinalainen Michellin naama oli muuttunut valkoiseksi ja tyttö sai soperrettua tarkennetun kysymyksen, ettäkö todellakinko myös naimisissa olevat miehet sillä tavalla niin ku toisen miehen kanssa. En tiedä, missä Michelle rukka on nuoruutensa viettänyt, mutta ajatus homoudesta tuli hänelle täysin uutena asiana, saati että joku naimisissa oleva mieskin voisi sittenkin ehkä tykätä myös miehistä. Michelliä järkytettiin sen päivän aikana vielä lisää, kun Karina, yksi kurssimme chileläisistä naisista kertoi, että työskenteli kotimaassa ollessaan sairaalassa. Heidän osastollaan iltavuorot olivat olleet hyvin suosittuja työvuoroja, koska silloin myös naimisissa olevilla oli mahdollisuus tavata poikaystäviään. Työkaverit kikkailivat työtehtävänsä siten, että aina jollain oli mahdollisuus laittautua kauniiksi ja lähteä ulos lemmen vietäväksi tunniksi pariksi. Jos aviomies sattui soittamaan, hänelle sanottiin vain, että kyseinen ihminen on nyt kiireinen, soittele myöhemmin uudestaan. Kieltämättä tämä tarina sai hieman omatkin silmät pyöristymään ja kysymään: ”Oh really?”. Voisin kuvitella tuollaiset tapahtumat televisiosarja Serranon perheeseen, mutta en esimerkiksi suomalaiseen sairaalaympäristöön - tai mistäpä sitä ikinä tietää. Tuon päivän jälkeen opettajamme Jenny naureskelikin, että Michellen aviomies ei enää laske vaimoaan kurssille, kun kuulee, minkälaisista asioista siellä oikein keskustellaan.

Perjantaina vietimme viimeistä kurssipäivää. Olimme sopineet, että jos ihmiset ehtisivät, toisivat he jotain oman maansa perinneruokaa tai leivonnaisia kaikkien maisteltavaksi. Oma suunnitelmani oli leipoa korvapuusteja. Valitettavasti jouduin torstai-iltana toteamaan, ettemme yrityksestä huolimatta kyenneet löytämään tuorehiivaa. Siinä missä tuorehiiva kuuluu suomalaisen ruokakaupan vakiotuotteisiin, harva uusiseelantilainen edes tietää, mitä tuorehiiva tarkoittaa. Kaupoista löytyy ainoastaan kuivahiivaa, jonka avulla ainakaan me emme ole vielä onnistuneet korvapuusteja tai sämpylöitä kohottamaan. Täkäläinen kuivahiiva on rakenteeltaan paljon suurempi rakeista mitä suomalainen. En siis voinut leipoa kurssilaisille korvapuusteja. Onneksi moni muu oli onnistunut valmistamaan oman maansa herkkuja. Luokkahuone täyttyi perjantaina mitä mielenkiintoisimmista ruuista ja jälkkäreistä.

Etualalla on vietnamilainen noodeliruoka, vasemalla pilkottaa chileläiset kurpitsaleivät. Ylhäällä on jotain perinteisiä kiinalaisia uudenvuoden herkkuja, sellaisia täytettyjä nyyttejä, joita kastettiin mausteliemeen. Niiden vieressä on venäläisen tekemiä kolmen lihan lihapullia. Oikealla alakulmassa pilkottaa ranskalaisen herkkupallerot.

Nämä intialaisen Ayshan tekemät herkut olivat minun suosikkejani. Pinaattia, sipulia, kindeypapuja ja mausteita uppopaistettuna. Nam!


Tässä taasen chileläisen Karinan versio creme bruleesta kanelin makuisella kastikkeella maustettuna. Taustalla on kiinalaisen Kellyn tekemä mustikka-riisikakku. Aasialaisten tekemät jälkiruoat poikkesivat muiden herkuista siinä, että ne eivät olleet juurikaan makeita. Kuulemma aasialaiset eivät juuri liioin pidä sokerisista herkuista.


Siinä missä kaikki muut hotkivat tätä opettajamme valmistamaa perinteistä uusiseelantilaista kakkua, joka oli törkyisen makeaa, kaikilla aasialaisilla vaikutti silmät menevän entistä enemmän sikkuralle pelkästä sokerin aiheuttamasta puistatuksesta. Kakun runko on rakenteeltaan marenkimainen, päällä on kermaa ja hedelmiä.


Tämä oli kiinalaisen Michellen tekemä jälkiruoka, joka oli ainoa ruoka, josta en rehellisesti pitänyt. En tiedä, mistä nuo pallukat oli valmistettu, mutta niiden kuori oli sitkeä ja mauton. Kuoren alta paljastui hieman kananmunan makua ja rakennetta muistuttava sisältö. Liemi oli jotain aavistuksen verran makeaa.

Kaikki innostuivat lounaastamme siinä määrin, että vaikka kurssi loppuikin, halusivat ihmiset järjestää lisää vastaavanlaisia kemuja. Huomenna olemmekin siis jo kokoontumassa chileläisen Monikan kotiin ja ensi viikon perjantaina menemme venäläisen Ninan luokse, ruokien kera. Nam, nam! Ja epävirallinen kielikurssini siis jatkukoon!
Huomenna voin myös onnekseni tarjoilla naisille myös palan suomalaisuutta. Löysimme viikonloppuna kiinnostavan ruokakaupan, joka myy muun muassa paljon luomutuotteita, mutta myös suuren määrän sellaisia ruokia ja ainesosia, mitä ei tavanomaisesta uusiseelantilaisesta ruokakaupasta löydy. Iloksemme tuosta kaupasta löytyi yksi pussillinen ruisjauhoja, joten viikonloppuna pääsimme tehtailemaan urakalla karjalanpiirakoita. Kävimme ostamassa oikein asiaan kuuluvan kaulimenkin. Lauantaina Markku kokeili tehdä riisipiirakoita ja sunnuntaina minä tein perunapiirakoita. Hyviä tuli!

Piirakat hupenivat miltei nopeammin mitä olivat valmistuneet. Ajattelinkin, että leivon huomisaamuna Monikan luokse ison läjän karjalanpiirakoita. Saa nähdä, uppoavatko suomalaiset herkut heille yhtä hyvin kuin meille. Ensi viikolla vien sitten Ninan luokse korvapuusteja, sillä tat-ta-da-daa: onnistuimme viikonloppuna löytämään myös tuorehiiva. Olimme todenneet, että vaikka harva uusiseelantilainen tosiaan edes tietää, mitä tuorehiiva tarkoittaa, niin silti leipomot käyttävät sitä. Sateenkaaren päästä löytyi kuitenkin apu tuorehiivapulaamme. Menimme kysymään ruokakaupan yhteydessä olevalta leipomo-osastolta, että olisiko heillä sattumalta myydä meille tuorehiivaa, ja oli niillä. Myyjä kipitti jonnekin leipomon perälle ja antoi meille pieneen muovirasiaan 100g hiivaa. Seisoimme kaupassa hiivapaketti kädessä kuin olisimme löytäneet jonkun suuremmankin aarteen. Ja olihan se aarre, sillä sen avulla synty lauantai-iltana nämä herkut.


Vietimme siis viikonloppua varsin rauhallisissa merkeissä, herkuttelimme ja ulkoilimme. Sunnuntaina kävelimme Aucklandin katuja ja puistoja pitkin yhteensä kolmen tunnin ajan. Tässä ihan lähellä on muutamia tosi kivoja puistoja, joissa kasvaa vekkuleita kiipeilypuita. Ja ainahan sitä pitää sen verta lapsi olla, että puuhun kiivetään. Minä tosin en lähtenyt kiipeämään juuri juurakkoa korkeammalle, koska oksat olivat sateen jäljiltä liukkaat.

Aucklandin keskustan liepeiltä löytyi myös kiehtova vanha hautausmaa.


Koska on kyse isosta kaupungista, riittää täällä mielenkiintoisia kävelyreittejä ja tutkimuskohteita vielä pitkäksi aikaa. Aurinko paistoi ja välillä olisi tehnyt mieli olla t-paitasillaan, sillä lämpöä oli jotain 15 astetta. Näin talviaikaan täällä on auringonpaisteesta huolimatta kuitenkin hyvä kuljettaa sateenvarjoa mukana, sillä pään yli saattaa minä hetkenä tahansa kulkea piiskaava sadekuuro. Vettä voi sataa viiden minuutin ajan ihan käsittämättömällä volyymilla, kunnes se sormen iskusta loppuu ja aurinko kuivaa taas sen minkä kastelee. Suomalaisessa talvessa eläneenä minun on vaikea mieltää, että nyt on talvi. Ruoho vihertää, kaikissa paikallisissa puissa on lehdet, maassa kasvaa orvokkeja ja osa puista kukkii. Kotimme lähellä kukkii muun muassa tämä kaunotar:


Ilmeisesti se on magnolia. Upeat, suuret, vaaleanpunaiset kukat!

Nyt olemme olleet täällä tasan puoli vuotta, tai no oikeastaan eilen, sillä 6. tammikuutahan me tänne laskeuduimme väsyneinä, mutta onnellisina. Olemme ehtineet reissata, tutustua paikallisten elämään, asettua aloillemme. Markku on ollut jo pitkän tovin uudessa työpaikassa. Minä olen käynyt englannin kurssini ja saanut tarvittavaa lisärohkeutta englannin puhumiseen. Olen varmasti oppinut paljon enemmän mitä tajuankaan. En enää pelkää puhelimessa puhumista, pystyn keskustelemaan ihmisten kanssa – melko luontevasti. Ennen kaikkea pyrin olemaan itseäni kohtaan armollinen, vieraan kielen käytössä ei ole kyse täydellisyydestä, vaan siitä, että uskaltaa ilmaista itseään puutteista huolimatta.

Jos kaikki menee hyvin, tulee elämäämme vuoden vaihteen tienoilla aivan uudenlaisia haasteita, mistä Markku jo edellisessä kirjoituksessaan mainitsikin. Vuoden vaihteeseen on kuitenkin vielä pitkä aika, joten haluaisin ennen sitä löytää itselleni töitä. En voi kuvitellakaan, että hakisin suoraan oman alani töitä, joissa kieli on yksi tärkeimmistä työkaluista, vaan minun täytyy olla nöyrä ja etsiä jotain käytännönläheisempiä töitä, todennäköisesti jotain hoivatyön tyylistä. Töitä, missä keskustellaan, mutta missä pärjää jo minunkin kielitaidollani. Uskon, että kaikenlainen työ on hyödyllistä ja jokaisesta työyhteisöstä oppii aina jotain uutta. Nyt olen kirjoitellut itselleni englanninkielistä CV:tä. Ilmeisesti minun pitäisi palkata itselleni jokin markkinointiassistentti, sillä oman osaamisen myyminen tuntuu erittäin kurjalta ja vaikealta. Olen miltei aina saanut kaikki työpaikkani tutun tutun kautta, ei minun ole tarvinnut itseäni hehkuttaa tuntemattomille. Kun Markku haki täällä töitä, muistan kuinka Patricia tokaisi johonkin työpaikkailmoitukseen: ”Ilman muuta sinä kerrot, että osaat sen ja sen jutun, vaikket oikeasti osaisikaan”. Ilmeisesti siis pitäisi osata maalailla hieman itseään suurempia mielikuvia. Ainakin minulle on tullut sellainen tuntuma, että täkäläiset saattavat kuvailla osaamisen paljon suuremmaksi suhteessa heidän koulutukseen ja todelliseen työkokemukseen nähden. Itselläni ei ole mukava olla, jos uskottelen olevani jotain paljon parempaa ja suurempaa, mitä itse tiedän olevani. Toisaalta, jos oikein kovasti ja usein sanoo olevansa jonkinlainen, sanat voivat muuttua myös toteen. (Minä olen hyvä englannissa, minä olen hyvä englannissa, olen, olen –uskokaa pois vaan!)