"Söin vähän huonosti ja nyt turvottaa"

Retkeily, eväät ja ulkoilma ovat olleet lähellä sydäntäni jo lapsuudessa. Pikku tyttönä kinusin äidiltäni eväsleipiä, jotta saatoin levittää viltin takapihallemme ja mennä retkelle. Yksinkertaista ja toimivaa. Myöhemmin naapurin Eevan kanssa harrastimme lähimetsiin suuntautuvia retkiä. Meillä oli sellainen yhteinen salainen maja, jossa tavalliset juustovoileivät maistuivat taivaallisilta. Muistan, kuinka jaksoimme käydä majallamme vielä ensilumen tultua. Kerran menimme sinne hiihtäen. Oli jäätävän kylmä ilma, mutta muistan sen vieläkin, kuinka mukavalta tuntui istua jossain majan tapaisessa kyhäelmässä, lumilattialla ja syödä voileipiä rystyset sini-valkoisina. Haaveilimme tuolloin siitä, että kunpa voisimme tulla majallemme myös jouluaattona, polttaa kynttilää ja syödä eväitä.

Harmillisen harvoin sitä enää aikuisena tekee tuollaisia pieniä retkiä, joihin ei välttämättä tarvita mitään niin ihmeellistä, vähän ulkoilmaa ja voileipiä. Nykyään aikuisena sitä on tullut hieman nirsoksi, eikä sitä halua lähteä enää retkelle kelillä kuin kelillä. Viime viikonloppujen huonoista keleistä johtuen, olemmekin lykänneet Rangitoton tulivuorisaarelle menemistä jo useampien viikonloppujen ajan. Vihdoin tänä lauantaina aamu valkeni auringonpaisteella. Pakkasimme reppuun ruokaa, juomaa ja vaihtovaatteet ja suuntasimme noin kilometrin päässä kodistamme sijaitsevaan Aucklandin satamaan.

Täältä laiva vei meidät 600 vuotta sitten purkautuneelle tulivuorisaarelle.

Aucklandin keskustahälinän jälkeen saaren hiljaisuus tuntui mahtavalta. Kuuden tunnin aikana ehdimme kävellä saaren osittain ympäri. Välillä maisemana oli vain karuja, kynnettyjä perunapeltoja muistuttavia laavakenttiä:

Toisella puolella saarta maisemat olivat taas villin vehreää. Kraatterin suuaukko ei sinänsä ollut kiinnostava, sellainen puita täyteen kasvanut kuoppa, mutta sieltä aukesi kauniit maisemat joka puolelle. Siellä eväät maistuivat taas hyvälle! Ruokailun jälkeen Markku taisi ottaa pienet päiväunet. Minä keräsin voimia loppupatikoimiseen.

Kuvan nähtyäni, minulla on soinut päässäni Activian tv-mainos: ”Söin vähän huonosti ja nyt turvottaa”. Tähän turvotukseen ei kyllä jogurtit auta. Vaikka raskaus ei ole vielä edes puolessa välissä, huomaan, ettei jalka noussut enää yhtä kepeästi kuin aavekaupunkiin tekemälläni pöhköhullulla päivävaelluksella. Hyvin sitä vieläkin jaksoi, vauhti ei vaan ollut kovin huima.

Luonnon keskellä olemisella on ihmeellinen voima. Tuntui, että näitä maisemia olisi voinut tuijotella tunti tolkulla. Aucklandin lähivesistöt ovat täynnä tällaisia pieniä poukamia ja saaria: Tässä kaupunkiin päin avautuva näkymiä:

Koska viimeinen lautta lähti jo neljältä, eikä meillä ollut telttaa, ei saarelle jääminen yön yli tuntunut houkuttelevalta, vaikka olisihan näistä laavaluolista saanut itsellensä ihan hyvän sateen- ja tuulensuojan. Todennäköisesti olisimme saaneet tuonne unikavereita saaren pikkujyrsijöistä. Ei kiitos, ei – ehkä joku toinen kerta, teltan kanssa.