Kukka korvan taa, herra Nicolo

Nyt kun olen ehtinyt työskennellä kohta viisi kuukautta tällä puolella maapalloa, alan jo jollain tapaa hahmottamaan täkäläistä työkulttuuria ja pieniä eroavaisuuksia täkäläisten ja suomalaisten työnteon välillä. Suomessa olen ainakin jollain tapaa ollut työelämässä kymmenen ja puolen vuoden ajan, johon jonkinlainen opiskelun kaltainen jahkailu teki pienen tauon. Ei lopettaen työntekoa, mutta muuttaen sen hyvin pätkittäiseksi ja osa-aikaiseksi kahden ja puolen vuoden ajaksi. Työpaikkoja ja työympäristöjä on Suomessa ollut useita erilaisia, joissa jokaisessa on ollut omat hyvät ja huonot puolensa. Omassa mielessäni vertailukohtana täältä saatuihin kokemuksiin toimii luonnollisesti viimeisimmät kokemukseni ja havainnointini Suomesta. Edellisessä työpaikassani, ennen Uuteen Seelantiin muuttoa, ehdin työskennellä vajaan kahden vuoden ajan, jonka jälkeen karkasin maailman laidalle. Työpaikka oli kaiken kaikkiaan mukava, työympäristö yrityksen eri toimipisteissä ihan viihtyisä, eikä muista työntekijöistäkään ole jäänyt mitään negatiivisia asioita mieleen. Viimeisimmässä Suomen työpaikassani työskentelin projektissa joka oli täysin erillään firman muusta liiketoiminnasta ja tästä syystä en ollut päivittäin juuri tekemisissä firman muiden työntekijöiden kanssa, ainoastaan oman projektiryhmäni kanssa. Yrityksen yleisestä ilmapiiristä päällimmäisenä mieleeni on jäänyt kuva tilanteesta, kun olin lähdössä ulkomaille. Firma kauppasi ja luonnollisesti myös itse käytti wiki järjestelmää jonka kautta lähes kaikki sisäinen tiedotus hoidettiin. Joskus muutama viikko ennen lähtöäni kirjoitin firman wiki sivuille lyhyen tiedotteen jossa kerroin irtisanoutuneeni siitä syystä että olen aikeissa muuttaa pois maasta hyvin pikaisella aikataululla. Muut työntekijät kirjoittivat tekstiini kommentteja tyyliin ”tsemppiä” ja kommentteja kertyi lukumäärällisesti melko paljon. Kuitenkaan työpaikan käytävillä asiasta ei kommentoinut kukaan juuri millään tapaa, ei edes niistä jotka kommentteja oli itse järjestelmän kautta kirjoittaneet. Eli joku kirjoittaa kommentin minun kirjoittamaani tiedoitteeseen ulkomaille muutosta mutta silti kävelee käytävällä ohi sanomatta mitään. Sen sinänsä ymmärrän sangen hyvin, koska itse en voi sanoa millään tavalla yrittäneeni työpaikalla olla sosiaalisesti aktiivinen missään vaiheessa. Firman pikkujouluihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin en ollut kovinkaan innostunut menemään ja harvoista käytäväkeskusteluiden ohi kävelin mieluiten hiljaa. Itse firman työntekijöistä en kyllä millään muotoa mitään negatiivista sanottavaa osaa keksiä, joukossa oli muutamia sangen sosiaalisen oloisia Naantalin aurinkoja, mutta jotenkin ilmapiiri oli lähes ensimmäisistä havainnoinneistani lähtien sangen erilainen kuin aiemmissa työpaikoissani. Sellainen hiljainen nörttien paratiisi.

Kävellessäni maaliskuun lopussa ensimmäistä kertaa työntekijänä sisään nykyiseen työpaikkaani, työhaastattelua seuranneena arkipäivänä, tulivat minua haastatelleet Paul ja Remy ensimmäisenä tervehtimään. Lyhyen esittelykierroksen jälkeen oli tunnin ajan firman yleistä esittelyä, jonka jälkeen kahvia hakiessani Paul ohimennen kysyi ”terve, miten menee?”. Parin tunnin ajan tutustuin järjestelmiin jota yritys tuottaa. Lounastauolla Paul tervehti ja kyseli päivän kuulumisia ehkä viidettä kertaa ja tuumailin että yritetäänpä uudelle työntekijälle olla ystävällisiä. Nyt vajaan viiden kuukauden jälkeen Paul on omaksunut, ettei suomalaiselta kannata kysyä päivän kuulumisia kuin korkeintaan kymmenen kertaa päivässä ja minä vastaavasti olen omaksunut, että kun minulta tiedustellaan päivän kuulumisia tai sitä mitä olen puuhaillut, ei kannata aloittaa aamun tapahtumista ja summata kaikkea mitä kysymyksen esittämishetkeen mennessä olen tehnyt. On vaan parempi sanoa että hyvin menee.

Joskus viikko töiden aloittamisen jälkeen olin jossain määrin päässyt sisään työtehtäviini ja ikävimpiä virhekorjauksia oli pistetty työlistalleni iso kasa. Eräänä aamuna olin uppoutunut erään virheen metsästämiseen kahvimukini kanssa. Oman pöytäni vieressä istuva Englantilainen Nick oli saapunut töihin, tervehtinyt minua mutta minulta se oli jäänyt keskittymisestäni johtuen huomaamatta. Kun en ollut vastannut hyvän huomenen toivotuksiin, vaan tiiviisti tuijotin tietokoneeni näyttöä, Nick tuli viereeni työpöytäni päälle istumaan ja tarkistamaan tilanteen. Onko kaikki kunnossa, ei kai vaan jokin asia ole huonosti?

Zephyr Technologyn päätoimipaikka on tämän vuoden puolella vaihtunut Marylandiin, Yhdysvaltoihin ja firman johdon karkottua sinne on Aucklandin suunnittelutiimiin jäänyt 15 jäsentä. Viisi uutta paikkaa tosin on tällä viikolla päätetty avata, joten pientä lisäystä pieneen suunnittelutiimiin on tulossa. Itse firma on tosin tavallaan paljon suurempi, koska koko tuotanto on ulkoistettu ja yrityksen suunnittelemat laitteet teetetään uusiseelantilaisilla tai kiinalaisilla elektroniikka-alan yrityksillä. Suunnittelutiimiin mahtuu erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista, yhden suomalaisen lisäksi neljä englantilaista, kolme uusiseelantilaista, kaksi skottia, sekä yksi Irlannista, USAsta, Kiinasta, Intiasta, Sri Lankasta sekä Ranskasta. Sekalaista sakkia siis. Jokainen on omanlaisensa persoona ja koska kaikki on erilaisista taustoista lähtöisin, on työympäristö sangen mielenkiintoinen.

Lähin työkaverini on ranskalainen Remy Nicolo, joka on ehkä noin nelikymppinen, neli- ja seitsenvuotiaiden lasten isä, joka perheineen on muuttanut tänne puolitoista vuotta sitten. Jos on jonkinlainen mielikuva siitä, minkälainen on vaikkapa saksalainen tai ranskalainen ihminen, niin Remy on niin ranskalainen kuin ihminen voi olla. Remy on melko isokokoinen karvainen mies, joka unohtaa yleensä ajaa partansa ja näyttää sellaiselta jolta voisin Ranskalaisen taidemaalarin kuvitella näyttävän. Remy ajaa töihin turkoosin värisellä skootterilla, pukeutuu usein kirkkaan oransseihin farkkuihin, värikkääseen raidalliseen paitaan ja tupsuttelee jotain voimakkaan hajuista aromaterapia-juttua päälleen vähän väliä. Hän puhuu englantia hyvin hyvin ranskalaisittain, mutta kuitenkin lausumista lukuun ottamatta melko hyvin. Remy on viimeisen viiden kuukauden aikana joutunut kahdesti kolariin skootterinsa kanssa mutta silti turkoosin värinen kolhittu metallikasa pörisee työpaikan pihaan joka aamu vähän myöhässä mikäli Remylle on joku aamupalaveri buukattu. Remy on jollain tapaa hyvin hauska, mukava ja aurinkoinen ilmestys, joka lähes aina kuvittelee olevansa oikeassa, vaikkei olisikaan. Toimistomme muutettua puhelinlinjat ovat jotenkin muuttuneet ja nykyään kun muut linjat ovat varattuna, siirtyy keskukseen tullut puhelu toisinaan minun ja Remyn pöytäpuhelimeen. Joka kerta tulen yhtä hyvälle tuulelle kun pienen, mutta jossain määrin merkittävän Uudesta Seelannista lähtöisin olevan yrityksen keskuksen puhelinnumeroon vastataan hyvin vahvalla ranskalaisella aksentilla firman nimeä mainitsematta ”yes, Remy speaking”.

Muita joukosta vahvasti erottuvia persoonia on englantilainen pomoni Paul, Stephen, firman alkuajoista asti työskennellyt ja siksi isoon asemaan noussut irlantilainen sekä skotlantilainen Dennis, ehkä viisikymppinen harmaantuva mies, jota en usko kertaakaan nähneeni ilman että hän hymyilisi. Näiden henkilöiden välillä esiintyy sellaista kunnon rehtiä englantilaista sanailua, huumoria jota suomessa vittuiluksi kutsuttaisiin. Kun firma muutti, piti muuttofirmasta huolimatta tai juuri siitä johtuen työntekijöiden vastata kaikkien kalliiden esineiden siirtämisestä. Yksi niistä oli todella isokokoinen ja varmaankin useampia satoja kiloja painava juoksumatto, jota käytetään järjestelmätestauksessa. Juoksumatto oli niin iso, ettei sen porraskäytävän kautta kuljettamisesta tullut mitään, joten se siirrettiin vanhan toimiston testitilasta uuden toimiston varastoon trukkien ja kuorma-auton avulla. Juoksumatto ei kuitenkaan uudessa toimistossa mahtunut mitenkään oviaukkojen läpi, joten sen siirtämiseksi laite piti purkaa kahteen osaan. Steve (joka irlantilaisena muuten näyttää hieman Conan o’Brieniltä) oli irrotellut tarvittavat ruuvit laitteesta, jolloin minä ja Dennis nostimme juoksumaton ohjausmoduulin irti itse laitteesta. Sitä huomaamatta Steve jatkoi muutamien ruuvien availua täysin tarpeettomaksi, jolloin Dennis totesi hänelle ”no sen kyllä huomaa että olet Irlannista”.

Eilen lounasta syödessä tuli puheeksi Remyn tuleva Tongan matka. Paul sekä minä olemme Tongalla käyneet, minä pikaisesti loppukesästä ja Paul joskus pari vuotta sitten Tongan vesillä purjehtimassa. Paul ihmetteli ruoan hintaa Tongalla ja sanoi kaiken olevan ruokakaupassa paljon kalliimpaa kuin Uudessa Seelannissa. Itse korjasin väittämää toteamalla, että Tongalla itse asiassa ruoan hinta määräytyy sen perusteella, kuinka varakkaalta asiakas näyttää. Tähän Steve totesi, että kannattaisi ottaa Dennis mukaan Tongalle, koska silloin ruoka olisi tosi halpaa. Lontoossa suomen keväällä 2008 käydessä Millan pikkuserkku Leo kertoi sellaisesta kunnon rehdistä Englantilaisesta vittuilusta. Epäilen, että olen ainakin jossain määrin päässyt tutustumaan siihen, mistä Leo puhui.

Itse olen ainakin toistaiseksi ollut kaiken tämän pienen piruilun ulkopuolella. Viime viikolla kun sairastin flunssan (joka mahdollisesti oli laatua sika-), Dennis kertoi sairastumisen syyn olleen vain siinä, että en syö riittävän hyvin. Minun pitäisi kuulemma kasvattaa päivittäisten lämpimien aterioideni määrää vähintäänkin viiteen. Lounastauoilla on mielenkiintoista päivittäin tarkastella mitä kukin syö, mutta jotenkin itsestäni tuntuu siltä, että minä olen ainoa, joka työpaikallani syö oikean lounaan. Osa muiden työntekijöiden lounastauoista kuluukin siihen, että minun annoskokojani ihmetellään ja kerrotaan kuinka voisin ruokkia kaikki Uuden Seelannin kodittomat tai ehkä ratkaista koko maailman nälänhädän, jos pienentäisin lounaan annoskokoni puoleen ja lahjoittaisin puolet vähävaraisille. Minun lounaani on kuitenkin mielestäni melko samankokoisia annoksia, joita suomessa olen tottunut lounaaksi syömään. Tuntuu vaan siltä, että paikalliset syövät lounaaksi vain pari paahtoleipää ja banaanin.

Omien havaintojen perusteella tuntuu siltä, että täällä työlle omistaudutaan jossain määrin enemmän kuin Suomessa. Työpaikalle on normaalia ilmaantua joskus aamupäivän aikana, tyypillisimmin yhdeksän aikoihin, joskus vasta kymmeneltä. Kuitenkin iltaisin tuntuu siltä, että minä olen usein ensimmäinen kotiinlähtijä vaikka itsekin saatan toisinaan jatkaa työpäivää kuuteen asti. Minulle on jotain käsittämätöntä se, että työpaikalla voi tehdä muutakin kuin töitä. Istuskella, lukea lehtiä ja oleilla – tekemättä töitä ja merkitsemättä tuota aikaa työajaksi. On toisinaan vaikea ymmärtää miksei sitä voisi sitten lähteä kotiinsa jos ei ole aikeissa tehdä töitä. Käytännössä aina, kun saavun työpaikalle, on Steve jo siellä ja käytännössä aina kun lähden kotiin, jää Steve vielä toimistolle pyörimään. Silti kuukausittaisesta työajan seurannasta saatoin havaita että Steve on toisinaan merkinnyt vähemmän työtunteja päivälle kuin minä.

Kuten aiemmin jo mainittu, täällä ihmiset tulevat hyvin erilaisista taustoista. On ihmisiä Lähi-idästä, Intiasta, Kiinasta, Euroopasta ja myös Etelä-Afrikasta ja kaikki ovat erilaisia. Siksipä erilaisuutta ei täällä ehkä niin huomaa ja mahdollisesti on myös siitä johtuvaa, että ihmiset eivät tunnu niin herkästi ajattelevan ”no mitähän muutkin tästä ajattelee” -tyyliin. Tuntuu siltä että ihmiset uskaltavat olla rohkeasti omana itsenään, niin kuin Remy kirkkaissa vaatteissaan, turkoosin skootterinsa selässä ja aromaterapiapullo rintataskussa. Edellisviikonloppuna kävimme kävelemässä keskustassa ja eräissä liikennevaloissa havainnoin kauempana edessä olevassa bussissa kuljettajan hyppivän kumman näköisesti. Kun lähestyimme bussia, havaitsimme molemmat kuinka autonkuljettaja oli pitämässä taukoa, oli riisunut ylimääräiset vaatteet yltään ja jumppasi bussin lattialla. Ei mitään pientä venyttelyä ja jäsenien oikomista vaan ihan kunnon kuntopiiriä. Voisin kuvitella, että Paunun bussikuski jättäisi vastaavassa tilanteessa jumpat väliin, koska epäilisi että ohikulkevat luulevat vielä hulluksi. Ei niin voi tehdä, tiedä mitä muutkin ajattelee. No, ehkä tuolla näkemällämme bussikuskilla oli vaan liikaa energiaa, ehkä hän oli syönyt party pillsejä, joita lähipuotimme täällä myy:


Ei aavistustakan mitä nuo ovat, jonkinlaisia piristeitä kai. Pitää kokeilla joskus.