Vuorenpeikon kotikolo

Minä en ole eiffeltorni-ihminen. En useinkaan osaa nauttia niistä paikoista, jotka kaikkien on nähtävä. Kesällä 2005 kiertelimme Keski-Eurooppaa ja oleilimme mm. Pariisissa ja Wienissä muutaman viikon ajan. Olimme asunnonvaihtolomalla. Tykkäsin Pariisin elävyydestä ja sykkeestä. Lomamme aikana vierailimme myös kaupungin ykköskohteessa, Eiffelintornissa, mutta tornivierailua sykähdyttävämpi elämys minulle oli esimerkiksi se, kun eksyimme laitakaupunkislummiin. Eiffeltornin kaltaiset kohteet on jo niin monin silmin nähty ja koettu, että kaikilla on näistä kohteista jo mielessä elävät tarinat, vaikkei olisi kyseisissä paikoissa itse koskaan käynytkään. Tällaisissa kohteissa omat kokemukset rakentuvat aina vahvasti muiden kertomusten päälle. Sen sijaan slummimaiseen kaupunginosaan eksymisestä minulla ei ollut mielessäni mitään ennakkotarinaa, tai no oli, ranskalainen asunnonvaihtaja isäntämme oli vaihtomme yhteydessä varoitellut meitä tietyistä pahamaineisista alueista, joihin emme missään nimessä saisi mennä, emme edes päivänvalolla. Säilyisimme ehkä hengissä, mutta joutuisimme palaamaan reissultamme ryöstettynä. Ja kuinkas siinä sitten kävikään, kun olimme etsimässä erästä tehtaanmyymäläkeskittymää, emme ihan osanneet suunnistaa oikein. Yhtäkkiä alue ikään kuin tyhjeni ihmisistä. Alue oli hyvin ränsistynyttä. Asuntojen ikkunoissa, ikkunalasien tilalla oli tuulessa hulmuavia verhoja ja jätesäkkejä. Eikä missään oikeastaan ketään. Paitsi sitten kulman takana, siellä oli keskellä katua iso autonrämä, jonka ympärille oli kokoontunut noin 10 tummaihoista miestä sitä korjailemaan. Mielessäni ehdin ajatella, että toivottavasti Markku ei nyt sano sanaakaan suomeksi. Jos emme vaikka vaikuttaisikaan ihan niin vihreiltä kesähattuturisteilta. Siinä samassa Markku kuitenkin kysyy virnistäen: ”pelottaako?”. Kadulla hengailevan miesporukan autonkorjauspuuhat pysähtyvät. Kaikki tuijottavat meitä. Kuljemme heidän ohitseen. Mitään ei tapahdu, vaikka vereni onkin seisahtunut ja olen valmis pakenemaan. Ohituksemme jälkeen Markku vilkaisee olkansa yli, jokainen heistä saattelee meidät arvioivalla katseella nurkan taakse. Tuossa eksyminen oli kokemus, josta minä kaikessa jännittävyydessään nautin, jotain joka saa minut tuntemaan jotain, olkoon se pientä pelkoa tai riemua. Sen sijaan monesti monissa ykkösmatkailunähtävyyksissä oman huomioni varastaa turistimassojen aiheuttama yleinen hälinä ja tungos.
Sivuhuomautuksena mainittakoon vielä, että pari viikkoa lomamatkamme jälkeen juuri tuolla alueella puhkesi Pariisin loppukesän 2005 mellakat.

Tongalla vieraillessamme teimme kaksi hienoa snorklausreissua. Ensimmäisellä kertaa olimme kahden. Päätimme vain uida merelle päin ja katsella, miltä merielämä näyttää. Sattumalta uimme keskelle kaunista koralliriuttaa, joka vilisi upeita, värikkäitä kaloja. Se oli ikimuistoinen hetki. Uimme tuossa väriloistossa niin kauan, että lopulta rannalle palatessamme, olin niin uupunut, että meinasin oksentaa. Toisella kertaa kohtasimme kauniin koralliriuttamaailman, opastetulla retkellä, monien muiden turistien kanssa samanaikaisesti. Yhtä upeita ne kalat olivat tälläkin kertaa, mutta kokemus kärsi kalojen seassa sukeltavista muista turisteista. Se maailma ei ollut enää vain meidän maailma, se oli erityisesti turisteille tarjottu maailma. Jostain syystä en osaa rentoutua ja nauttia täysin tällaisista paikoista ja hetkistä, joissa oppaan avustuksella tarjotaan turisteille elämyksiä. Paljon antoisampia ovat tosiaan ne hetket ja paikat, jotka tulevat yllättäen ilman mitään opastuksia ja ennakkokäsityksiä.

On kuitenkin hyvä asia ja täysin ymmärrettävää, ettei kaikkiin paikkoihin pääse tutustumaan omatoimisesti ilman opastusta. Ilman valvontaa monet kauniit paikat olisi jo tuhottu aikoja sitten, sillä jokainen turisti kuvittelee, että totta kai minulla on oikeus koskea, kaivertaa ja kähveltää käsilaukkuun pieniä matkamuistoja. On siis hyvä, ettei monia maailman ihmeitä pääse tutkimaan omatoimisesti.

Yksi tällaisista, opastusta vaativista paikoista on Waikaton alueella sijaitsevat, yli kaksi miljoonaa vuotta vanhat kalkkikiviluolat. Alue on aikoinaan ollut merenpohjaa. Nykyään alueelta on löydetty yli 300 maanalaista kalkkikiviluolaa, joidenka katosta ja seinämistä on löydetty merenelävien fossiileita. On todennäköistä, että noita luolia on maanpinnan alla piilossa vielä enemmän.

Viime viikonloppuna vierailimme kahdessa mielenkiintoisessa luolassa. Toinen näistä oli Glowworm Cave. Luolassa kuljettiin pientä jokea pitkin veneellä kiiltomatojen loisteessa. Kiiltomatoja löytyy muistakin luolista, mutta tuolla Glowworm luolassa on niille erityisen hyvät olosuhteet, joten joella lipuminen muistutti hieman tähtitaivaan alla kulkemista, koska luolan katossa oli niin paljon noita valoa loistavia otuksia. Kiiltomatojen suojelemiseksi valokuvaaminen ja meluaminen olivat luolassa kiellettyä. Toinen luola, jossa vierailimme, oli Aranui Cave. Sieltä joki on kuihtunut pois ja sen mukana kiiltomadot, joten siellä sai valokuvata. Luolassa kuljettiin noin 20 hengen turistiryhmänä, tällaisia kapeita luolakäytäviä pitkin.

Luolan tunnelma oli upea.

Kuvittelin olevani vierailulla jonkun satuolentopahiksen kotikammiossa. Luolassa oli paljon kaikenlaisia mielikuvitusta ruokkivia figuureita, muun muassa tämä hahmo on ilmiselvä Muumien Mörkö. Kovin kauaa ei mielikuvitukseni kuitenkaan päässyt kerrallaan vaeltelemaan, koska huomio kiinnittyi väkisinkin muiden turistien käyttäytymiseen. Välillä meinasin itsekin muuttua möröksi, kun alkoi ärsyttää se, kuinka vähän monet ihmiset välittävät toisista. Jos välttämättä haluaa kuvauttaa itsensä joka ikisen kivimöhkäreen vieressä, olisi mielestäni kohteliasta liikkua jonon hännillä. Nyt koko turistiryhmä pysähteli jatkuvalla syötöllä odottamaan, että eräs japanilaispariskunta voisi ottaa sadannen kuvan itsestään. Kai sitä on itse sisäistänyt aivan liikaakin sellaisen asenteen, että muita ihmisiä pitää kunnioittaa, eikä muita saa odotuttaa itsensä takia. Sitten kun muut eivät kuitenkaan toimi samoilla periaatteilla, vaan käyttävät huoletta kyynärpäätä ja pyytävät ottamaan vielä kolmannenkin kuvan itsestään, vaikka takana seisoisi monta muutakin innokasta turistia, ei siitä saa kuin oman mielen kiukkuiseksi. Ehkä minunkin pitää opetella olemaan hieman röyhkeämpi, eikä aina vaan ajatella, että en kai vaan ole jonkun tiellä. Ehkä sellaisella asenteella osaisin nauttia monista turistinähtävyyksistä enemmän. Kyynärpäätä käyttöön siis!

Täytyy vielä mainita tähän väliin japanialaisten röyhkeästä valokuvausinnosta. Ne tosiaan tuntuvat kulkevan kaikkialla kameran kanssa ja kaikkea kannattaa kuvata. Muutamia kuukausia sitten olin lukemassa kirjaa Mount Edenin päällä. Keskittymiseni kärsi pahasti, kun tajusin, että molemmin puolin minua katseltiin kameran linssin lävitse, niin läheltä, että olisin voinut tarttua kuvaajia kaulasta kiinni. Yritin katsoa kameroiden takana olevia, japanilaismiehiä ja kysyä silmilläni, miksi, oi miksi kuvaatte, mutta katseeni ei ilmeisesti ollut liian pelottava, koska kuvaaminen jatkui niin kauan, etten enää tiennyt, missä kohtaa olinkaan kirjaa lukemassa.

Ilmeisesti en osaa olla kovin uskottavalla tavalla pelottava, sillä Aranuin luolassa, mielikuvitus örkin kutsuilla, yritin olla valokuvissa hurjan näköinen, laihoin tuloksin:




Lähinnä näytän huvittavalta.

Aranui luolassa ei kuulemma viihdy liioin muut hyönteiset paitsi nämä hirvitykset. Ne elävät pimeydessä ja ne mönkivät koloistaan ruokaa etsimään ainoastaan yön hämärässä. Kun aurinko nousee, piiloutuvat ne ensimmäiseen hämärään koloseen. Jos asut maalla, katuvalojen ulottumattomissa, ei kannata jättää kumisaappaitaan pihamaalle, tai muuten saappaassasi saattaa odottaa miltei kämmenen kokoinen, puumaisin jaloin varustettu kaveri. Yök. Sanomattakin selvää, että minä en tätä kuvaa ottanut. Molemmissa luolissa hiuksiin tippui katosta aina silloin tällöin vesipisaroita, ja voitte kuvitella, että minä sain sätkyjä.

Aina piti heti varmistaa, ettei hiuksissani ollut kiiltomatoja tai noita tikkujalkoja.

Viikonlopun aikana ehdimme tutustumaan alueen muihinkin ihmeisiin. Kävimme muun muassa ihastelemassa kahta kaunista vesiputousta. Tämä ensimmäinen. Bridal Veil putouksella oli korkeutta komeat 55 metriä

ja tällä leveämmällä Marokopalla oli korkeutta 36 metriä.



Kävimme myös kylpemässä Te Puian uimarannalla, josta löytyy vastaavanlaisia kuumia lähteitä hiekkarannan alta, mitä Coromandelin niemimaan suositulta Hot Water Beachilta. Mielestämme tämä ranta oli kuitenkin paljon kivempi, koska täällä sai olla rauhassa. Hot Water Beach on ilmeisesn täysi, aina. Sen sijaan Te Puian rannalla oli meidän lisäksemme vain kolme miestä. Täydellinen lauantai-ilta, maata kuumassa kylvyssä, kun vieressä kohisi valtameri, ja aurinko oli laskemassa.

Vesi oli tosin niin kuumaa, että välillä oli pakko mennä kylmään meriveteen. Ihon väritykseltämme muistutimmekin keitettyjä rapuja. Loppuillan olikin sitten leppoisa olo, kun verenkierto vilkastui.

Piipahdimme reissullamme myös pikaisesti alueen pääkaupungissa, Hamiltonissa, joka on Uuden Seelannin suurin sisämaakaupunki. Varmasti oikein viehättävä joenrantakaupunki, varsinkin kesällä.

Viikonlopun ulkoilut kostautuivat. Olin maanantaina melkoisen tukkoinen ja pienessä kuumeessa. Minulla on ollut ikäviä ongelmia Uuden Seelannin siitepölyjen suhteen. Suomessakin oireilen keväisin ja kesäisin, mutta täällä siitepölymäärät ovat ilmeisesti paljon suuremmat, sillä viime viikkojen aikana olen tullut aina kipeäksi oltuani pitkiä aikoja ulkona. Ei kiva. Onneksi viime viikon kätilökäynnillä minulle kuitenkin sanottiin, että voisin käyttää antihistamiinia. Kovin mielellään en kuitenkaan mitään lääkkeitä nyt raskaana ollessa käyttäisi, mutta kai se on sekä minun ja vauvan terveyden kannalta välttämätöntä, että happi kulkee.