Sekametelisoppa a'la Milla

Talvi on taitettu. Kyllähän sitä kestikin kokonaiset kaksi kuukautta. Oli niin kylmää, että hameen kanssa piti käyttää sukkahousuja. Nyt olen vilauttanut paljasta säärtä kevätauringolle. Ballerinoista jäi jo vienot rusketusraidat. Ihmiset viettävät aikaa puistoissa. Perjantaina, kun kävelin kirjastolle, lähellä oleva Albert Park oli täynnä auringosta nauttivia ihmisiä, koululaisia, rakastavaisia, matkalaisia ja lukuisia erilaisia kukkasia, joita minä pysähdyin kuvaamaan.

Meidänkin parvekkeen alla on pikkuruinen puisto. Sielläkin on jo muutamien viikkojen ajan ollut tällainen kukkaloisto. Useina aamuina puistossa käy joku aasialainen nainen harrastamassa jotain itämaista aamujumppaa. Nyt ilta-auringon laskiessa puiston on vallannut krikettiä pelaava miesporukka.

Tässä joku päivä, jumpalta kotiin kävellessäni minut pysäytettiin liikennevaloissa. Olin kuuntelemassa iPodin kautta musiikkia, joten sekunnin ajan olin ärtynyt, että mitä nyt. Etkö näe, olen omassa maailmassani, kuuntelen musiikkia. Päätin kuitenkin ottaa kuulokkeet korvilta ja kuunnella, mitä asiaa tuolla tuntemattomalla miehellä minulle olisi. Hän halusi vain kehua kuulokkeitani. Sanoi, että ne ovat hienot. Siinä me pieni hetki höpötettiin. Hän kuunteli soimassa olevan Maj Karman kappaleen loppuun, pisti tanssiksi, ja minua nauratti. Reilun kahden minuutin jälkeen sanoimme heipat ja poistuimme eri suuntiin.

Heipat tuli sanottua myös opiskelujen myötä tutuksi tulleelle Pirkolle ja hänen puolisolleen. Bongasin heidät sattumalta kesäkuun alussa liikennevaloista, kun olin joku aamu ajamassa englanninkurssille. Oli hyvin hassu tunne, kun tajusi nähneensä tutut kasvot – täällä, maailman perämailla. Kahden kuukauden ajan jaoimme tätä maailmaa ja tätä hetkeä kahvikuppien äärellä (Ja höm, höm kyllä siinä taidettiin muutamat kakkupalatkin syödä.) Tähän Auckland antaa erinomaiset puitteet, sillä joka puolella on loistavia kahviloita.

Herkuttelun ohella olen yrittänyt käydä kuntoilemassa. Suomessa olin tottunut siihen, että kuntosaleilla ja jumpissa kävi myös paljon raskaana olevia. Täällä liikuntakeskuksella käydessäni en ole nähnyt itseni lisäksi kuin yhden raskaana olevan, hänkin on saliohjaaja, joka neuvoo laitteiden käytössä. Välillä tuntuu, että kuntosaliohjaajat suhtautuvat minuun kuin rampaan. Kun eräs ohjaaja näki minun juoksevan rappusia pitkin, hän huusi perääni: ”Don’t run, you have to remember that you are pregnant!”. Minulle on myös annettu ymmärtää, ettei raskaana olevien ole suositeltavaa osallistua millekään ohjatuille tunneille. Minulle on tehty erikseen sellainen kuntosaliohjelma, joka soveltuu raskaana oleville. Ihan mukavaa palvelua, tykkään tosi paljon noista kuntosaliohjaajista, (He muun muassa soittavat minulle, jos minua ei jostain syystä ole näkynyt salilla vähään aikaan!) mutta silti kuntosaliohjelmanikin on tehty hieman ylivarovaisesti. Naureskelinkin Markulle havainneeni, että kuntosalilla käyville vanhoille mummoille on sisällytetty saliohjelmaan samoja liikkeitä kuin minulle.

Joka maalla on omanlaisensa uskomukset raskauden riskeistä ja oikeanlaisesta lasten kasvatuksesta. Täällä muun muassa saunominen on kielletty raskaana olevilta. Kuumuus aiheuttaa suuren keskenmenoriskin ja on suuri riski, että saunaa käyttäneet äidit synnyttävät vauvoja, joilla on keskushermoston epämuodostumia. Tietääkseni saunahullut suomalaiset eivät kuitenkaan johda kummassakaan riskitilastoissa. Saunomiseen liittyvät epäluulot toisaalta ymmärtää, sillä kaikki vähän enemmän vieras asia tuntuu ihmisille monesti pelottavalta ja vaaralliselta. Mitä tulee lasten kasvatukseen, uusiseelantilaiset eivät osaa päättää, onko lapsen ruumiillinen kurittaminen hyvä vai huono asia. Uusi-Seelanti loistaa perheväkivalta tilastoissa. 2007 vuonna säädettiin laki, joka kieltää lapsen lyömisen. Nyt on kuitenkin käynnissä uusi suuntaa antava kansanäänestys, jossa tuota lakia tarkastellaan uudestaan. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että enemmistö uusiseelantilaisista tahtoisi kuitenkin käyttää fyysistä kuritusta kasvatusmetodina. Mielenkiinnolla jään seuraamaan vaalitulosta, joka selvinnee tämän kuun lopulla. Kun kuulin nämä uutiset, olin hölmistynyt, miten kukaan voi ajatella, että väkivalta olisi ratkaisu lapsen käyttäytymisongelmiin. Lapsi oppii ehkä toimimaan nyrkin alla juuri niin kuin vanhemmat käskevät, mutta häneltä jää se tärkeä kohta ymmärtämättä, että miksi jokin asia on kiellettyä, joten kun kurittajan silmä ei näe, on kaikki taas lapselle sallittua. Yhteisten linjausten vetäminen tällaisissa asioissa on ehkä Uudessa Seelannissa haasteellisempaa kuin Suomessa, koska täällä elää monen eri kulttuurin käsitykset sekaisin. Uskon, että täältä löytyy paljon sellaisten kulttuurien edustajia, jotka nauravat lapsen kurittamiskiellolle samaan tapaan kuin minä nauran raskaan olevien saunomiskiellolle.

Kuten Suomessa myös täällä kartoitetaan raskaana olevan päihteidenkäyttö historiaa. Aluksi kätilöni minulta kyseltiin, kuinka paljon olen käyttänyt alkoholia. Tämän jälkeen kysyttiin, olenko koskaan käyttänyt huumeita. ”Ei, en ole.” ”Noh, kuinkas paljon olet käyttänyt kannabistuotteita?” ”Täh –juurihan minä kerroin, etten ole koskaan käyttänyt huumeita.” Tuo kätilön kanssa käyty pieni keskustelupätkä osoittaa hyvin sen, miten täällä suhtaudutaan kannabistuotteisiin. Ne eivät virallisesti ole sallittuja, mutta epävirallisesti niihin tunnutaan suhtautuvan hyvin avoimesti. Markun käydessä viereisessä ruokakaupassa muutamia viikkoja sitten oli hän havainnoinut menomatkallaan kuinka joukko miehiä hyvin avoimesti kaupungin keskustassa polttelivat ruohoa. Markku kertoi kaupassa käynnin aikana pohtineensa lyhyttä blogitekstiä siitä kuinka kannabistuotteiden käyttö on täällä vain näennäisesti laitonta kun virkavalta ei näytä asiaan millään tavalla puuttuvan. Kaupasta parin minuutin jälkeen palatessaan Markku oli kuitenkin havainnut kuinka virkavallan edustajat olivat saapuneet paikalle, hipit seisoivat raudoissa siistissä rivissä tien reunassa ja kuinka mukana ollutta omaisuutta tarkistettiin. Kannabistuotteiden käyttö on siis laissa kiellettyä, virkavalta yrittää lakia jollain tapaa valvoa, mutta paikalliset ihmiset eivät laista piittaa. Esimerkiksi Wellingtonin vuokraemännällämme oli jonkinlainen oma salainen puutarha, jota hän suurella rakkaudella kävi hoitamassa. Hajuista sekä pitkästä katseesta päätellen hän sai myös satoa.

Monien muidenkin asioiden suhteen tuntuu vähän siltä, etteivät paikalliset ihmiset noudata sääntöjä ja lakeja yhtä kuuliaisesti, mihin me suomalaiset olemme tottuneet. Hyvänä esimerkkinä on laskujen maksaminen. Meiltä oli jäänyt yhden laskun eräpäivä huomioimatta. Tästä tuli Markulle sähköpostiin muistutus. Lasku maksettiin. Hämmästyttävää oli, että seuraavassa laskussa saimme 10 dollarin hyvityksen, koska olimme maksaneet niin hienosti edellisen laskumme. Mitä hittoa, maksu oli myöhästynyt ja suoritettu reilusti eräpäivän jälkeen!? Ei kai tästä voi päätellä muuta kuin, että iso osa ihmisistä maksaa laskunsa milloin huvittaa.

Tuntuu myös siltä, ettei epävirallistenkaan sopimuksen tekeminen tarkoita täällä ihmisille samaa asiaa kuin mihin olemme Suomessa tottuneet. Olen tehnyt tästä epäsuorasti päätelmiä, kun olen sopinut edellisellä viikolla kuntosaliohjaajani kanssa, että katsoisimme kuntosaliohjelmani läpi tiettynä päivänä, tiettynä kellonaikana. Sopimuksesta huolimatta ohjaaja lähettelee pitkin viikkoa tekstiviestejä, joissa hän kyselee miten menee ja samalla varmistelee, olenhan yhä tulossa sovittuun tapaamiseen. Tuntuu oudolta tuollainen varmistelu, kun itse on tottunut siihen, että kerran tehty sopimus pitää, ellei sitä erikseen hyvästä syystä, hyvissä ajoin peruuta.

Sopimusten pitämättömyydestä olemme saaneet myös tuntumaa silloin, kun myimme autoamme vastaavalla sivustolla kuin Suomen huuto.net. Paikallisen sivuston sääntöihin kuuluu, että huutaminen tarkoittaa nimenomaan ostosopimusta, jos minun huutoni voittaa, on minun lunastettava huutamani tuote. Meitä hieman ihmetyttikin, kun autostamme tehtiin huutoja ilman, että sitä käytiin katsomassa. Ja niin siinä sitten kävi, ettei voittajahuutaja sitten halunnutkaan ostaa autoa, oli kuulemma jo ostanut jonkun toisen. Ärsyttävää tässä oli se, että paikallinen sivusto velottaa onnistuneista autokaupoista muutamia kymmeniä dollareita. Voittohuuto näyttää tietenkin järjestelmän silmissä toteutuneelta kaupalta, joten Markulta veloitettiin sopimuksen mukainen summa. Siinä piti sitten painostaa ärsyttävä turhan huutelija ilmoittamaan ylläpidolle, että ähä kukkuu, en mä mitään ostanutkaan.

Loppukommenttina mainittakoon, että Markku on edelleen kipeähkö. Kummallista kyllä, minä en ole vielä sairastunut, emmekä ole eläneet suojanaamarit päässä.