Kuolleen lampaan kirous

Kun saan käsiini uuden matkailuoppaan, hyppään aluksi yleensä aina historia osuuksien ylitse, sillä menneisyys pelkkänä printtiversiona on monesti melko kuivaa, mutta siinä vaiheessa, kun saa hypätä aitoon ympäristöön herää myös kiinnostus tutustua paikan alkujuuriin. Nyt kun olemme tallustelleet Uuden Seelannin maaperällä, huomaan imeväni kaikki historialliset palaset itseeni, mitä vain kuulen ja ehdin lukemaan.
Lähdettyämme Queenstowniin tiesin kyllä, että se on kaikkien extremehullujen kehto, mutta en tiennyt että kyseiset alueet ovat aikoinaan kehittyneet kullanhuuhdonnan ympärille. Näistä vesistä on huuhdottu maailman toiseksi eniten kultaa.





(Ykkössijaa kultarikkaimpana jokena pitää jokin Kanadalainen joki.) 1800-luvun puolessa välissä eteläiseen Uuteen Seelantiin nousi nopeaan tahtiin useita eläväisiä pikkukaupunkeja. Yksi näistä on Queenstownin varjossa lepäävä Arrowtown, joka on onnistunut säilyttämään menneisyyden hengen näihin päiviin saakka paremmin mitä naapurikaupunkinsa, minun mielestäni. Kultabuumin aikoihin rakennettuja viehättäviä pieniä taloja on Arrowtownissa säilytetty, suojeltu ja uudistettu lukuisia. Näillä kujilla astellessa on helppo kiinnostua menneisyydestä.







Minua nuo menneisyyden tarinat alkoivat kutkuttaa vähän enemmänkin. Kuulin, että Arrowtownin läheisyydessä sijaitsee kuollut kaupunki – Macetown, josta ihmiset kaikkosivat 1900-luvun alussa kullan ehdyttyä läheisestä joesta. Lueskelin, että kuoleeseen kaupunkiin menee yhä tie, joka tosin on tehty n. 150 vuotta sitten, eikä se ole ollut virallisessa käytössä yli sataan vuoteen. Tie kun tie ajattelin ja kävin kyselemässä turisti-infosta, että mahtaakos tuosta reitistä olla olemassa jonkinlaista karttaa. Haluaisin kävellä kuolleeseen kaupunkiin. Info-täti mittaili minua silmillään ja sanoi, ettei se ehkä ole aivan viisasta. Kuulemma kaupunkiin olisi mahdollista päästä järjestettyjen autosafarien muodossa, sellaisten maastoautojen kyyditsemänä, jotka pystyvät kulkemaan haasteellisissa olosuhteissa.
Mutkunputkun, halusin mennä jalkaisin.
”Selvä, mutta et kai sinä aio tehdä matkaa yksin?”, täti kyseli huolestuneena. ”En, en tietenkään en tee”, halusin sanoa, koska tahdoin vain rauhoitella vanhaa tätiä. Todellisuudessa Markku jäi hostelliin tekemään työhakemuksia.

Mitään hääppöistä karttaa en saanut. Pienestä oppaasta silmäilin, että matkaa olisi 16 km. Reppuun syömistä, juomista ja vaihtovaatteet. Lähtiessä nappasin mukaan vielä taskulampun, kaiken varalta, jos kävisi jotenkin hullusti ja pimeys ehtisi Arrowtowniin ennen minua.

Ensimmäiset kaksi tuntia kävelin hyvillä mielin. Nuuhkuttelin vuoristoilmaa, kuuntelin vierelläni virtaavaa jokea ja ihailin maisemia. Ohitseni kulki jossain vaiheessa sellainen safariseurue isolla maastoautollaan. Takapenkiltä minulle vilkutteli vahvasti huulensa punannut nainen. Mietin, kuinka paljon antoisampi matka minulla on, kun saan tuntea matkan teon omien jalkojeni alla. Vanha tie kulki koko matkan ajan aivan joen vierellä välillä nousten 500m joen yläpuolelle ja toisinaan laskeutuen kuohujen rinnalle.




Tien reunoilla kasvoi luumu- ja omenapuita sekä vadelma- että boysenmarjapensaikkoja.




Kun olin mielessäni taivaltanut jo 8km, aloin odottamaan kuolleeseen kaupunkiin saapumistani. Suussa maistui jo reppua painaneet evääni, mutta eipä tiennyt tyttö, että matka olisi vasta alussa. Useimpia vaellusreittimahdollisuuksia katsellessani, olin havainnut, että reittiajat ja kilometrit on useimmiten ilmoitettu meno-paluu matkoina ja aikoina, oletin 16km tarkoittavan 8km suuntaansa, vaan eipä sitten tällä kertaa tarkoittanutkaan. Jos liikkeelle lähtöni ei olisi ollut vain edellisenä iltana päähän pälkähtänyt idealamppu, olisin kenties suunnitellut ja tutkaillut reittiä jo etukäteen paremmin.
Mitä pitemmälle etenin, sitä hankalammaksi reitti kävi. Vanha tie kun tykkäsi ylittää joen ilman siltaa yli 10 kertaa. Kahden ensimmäisen ylityksen aikana jaksoin vielä hienostella: Riisuin kengät ja sukat ja kahlasin kylmän veden läpi paljain varpain, kuivasin jalat pyyhkeeseen ja laitoin sukat ja kengät takaisin jalkaan. Kun kolmas joen ylitys tuli jo alle puolen kilometrin säteellä, hermoni paloivat ja tuumiin, että vettä se vaan on, nyt mennään. Mielessäni naureskelin itselleni, että kun on tarpeeksi pöhelö, ei extremekokemuksista tarvitse edes maksaa itseään kipeäksi.



Kun olin 13 kertaa ylittänyt kosken, olin vihdoin perillä – ja totaalisen uupunut , märkä, nälkäinen ja viluinen. Macetownissa huojuivat vain puut ja hiljaisuus. Jäljellä oli vain muutama hassu talo ja raunioita.



Oli vaikea kuvitella, että joskus sielläkin on juhlittu ja synnytty. Kuolemisesta sen sijaan sain hyvin konkreettisen kosketuksen, sillä kaupungin ”pääkatua” kulkiessani, astuin ison vaalean kiven päälle. Kauhukseni tuo kivi kuitenkin muuttui suoksi, johon jalkani upposi. Kauhun ja epätodellisuuden hetkelläni mieleni alkoi hahmottaa kivelle kuolleen lampaan ääriviivoja.


Kuollut lammas, kuolleessa kaupungissa ja minä sen päällä. Tämän tajuttuani, kiljumiseni toi siihenkin kaupunkiin uudenlaista eloa. Järkytyksestäni selvittyä olin kuitenkin onnellinen siitä, ettei lampaan nahka ollut antanut periksi, enkä sentään joutunut dippaamaan Reebokin kenkääni lampaan sisuskaluihin. Kuinka onnekasta! Jostain syystä alkumatkasta tehty mielikuva idyllisestä piknikistä määränpäässä oli tämän tapahtuman jälkeen vaihtunut vain haluun päästä pois.

Päivä oli jo kääntynyt iltapäivään, joten tiesin, ettei olisi aikaa pysähdyksille. En haluaisi huolestuttaa Markkua, etenkään kun puhelimessa ei ollut kuuluvuutta koko matkalla. Nautiskelin evääni rivakassa marssiaskelluksessa, ja mitä hittoa sitä vaatteita kuiviin vaihtamaan, koska saisin taas hetken päästä uida. Edessä olisi ne samat 13 kosken ylitystä mitä tulomatkallakin. Tunsin olevani hullu kun täysin vapaaehtoisesti siellä räpiköin. Samanaikaisesti sekä nauroin että kirosin itseni.

Paluumatkalla ohitin erään miesseurueen, jonka maastoauto oli joessa jumissa. Huikkasin hyvät päivän jatkot ja kahlasin heidän ohitseen. Minun kaksivetoinen kulkupelini ei kuitenkaan selviytynyt voittajana maaliin, vaan he ohittivat minut omalla nelivedollaan jossain vaiheessa uupumusta. Pysähtyivät ja tiedustelivat, että olisinko aivan varma, etten haluaisi kulkea loppumatkaa heidän takapenkillään. Vieraiden miesten kyytiin ei nousta, joten hymyilin ja kerroin kyllä käveleväni ihan mielelläni. Kun myöhemmin katselin maastoauton häviävän kaukaisuudessa näkyville vuorenrinteille, manasin taas jälleen itseni. Miksei vain voi antaa periksi? No siksi tietystikään, että muutoin ei saisi koskaan tietää, miltä tuntuu päästä maaliin.

Tosin maaliviivani ei meinannut saapua millään. Koko ajan yritin miettiä, että miten hitossa 16km tuntuu näin pitkältä ja raskaalta. Päättelin matkan raskauden johtuvan joen ylityksistä ja vieraasta maastosta ja alkuvuoden vähäisestä liikunnasta.
Hostellin pihaan vihdoin päästyäni, lysähdin vain lähimmälle penkille. Olipahan taas reissu! Illalla sitten lueskelin tietoja tuosta vanhasta tiestä hieman tarkemmin ja selvisi, että matkaa oli siis yhdensuuntaisesti se 16km, yhteensä siis yli 30km kivikkoisella vuoristotiellä kahlaten joen yli 26 kertaa. Seuraavat kaksi päivää jalkani olivat tyystin epäkunnossa. Olimme suunnitelleet, että olisimme seuraavana päivänä tehneet erään päivävaelluksen yhdessä – ja niin me teimmekin, mutta gondolihisseillä.


Vuorenrinteillä huristelimme tällaisilla menopeleillä:

Tässä malliesimerkki ohittamisesta:

Nämä etelä-saaren maisemat ovat kyllä vertaansa vailla.

Sitten kun meidän molempien status on vaihtunut työttömästä työntekijään, haluan kyllä palata tänne uudestaan. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka Uuteen Seelantiin matkaavat, että tulisivat maan eteläisimpiin osiin ja oikeasti upeimmat paikat löytää varmasti omilla jaloilla, joten ei muuta kuin patikointikengät matkalaukkuun mars, mars!