Lomalle lomalta

Napier oli ehkäpä kaupunkina mukavin tähänastisista. Mukavan pieni, rauhallinen ja siisti. Kaupunki on tuhoutunut maanjäristyksessä joskus 1931, koko maa-alue on tuossa yhteydessä kohonnut aika paljon ja suurin osa nykyisen Napierin keskustaa on ennen maanjäristystä ollut meren pohjaa. Keskusta on täynnä kivan näköisiä Art Deco tyylisiä rakennuksia. Napierin edustan hiekkaranta on ilmeisesti maan kohoamisesta johtuen enemmänkin soraa kuin hiekkaa; tummaa, karkeaa, isokokoisia kiviä joita aallot eivät vielä ole ehtineet jauhaa hiekaksi. Tai ainakin tämän maalaisjärkemme päätteli hiekan karkeuden syyksi. Aaltojen kokoa ei oikein saatu kameralla ikuistetuksi (ainakaan tähän kuvaan), näyttivät sangen isoilta ja profiililtaan sellaisilta että täällä moni surffaaja viihtyisi.



Samana sunnuntaipäivänä kun tämä kuva on otettu, oli Napierin viereiselle hiekkarannalle ajautunut valas. Sitä oli ihmisjoukoin yritetty työntää takaisin veteen, mutta tämä meren asukki oli kuitenkin viimeiset polskaisunsa tehnyt Napierin hiekalla. Valasta emme ehtineet nähdä, koska kuulimme siitä vasta maanantaina uutisista Aucklandiin saavuttuamme.

Napierin keskustaa halkoi pieni mukavan näköinen kävelykatu jonka varrella olevat liikkeet ja kahvilat olivat menneet kaikki jo kiinni kun nälkäisinä etsimme ruokapaikkaa sunnuntaina iltayhdeksältä. Illalliseksi jouduin tyytymään päivälliseksi syödyn pizzan tähteisiin. Hell pizza on Pizza Hutin lisäksi ainoa pizzaketju jonka täällä olemme nähneet, pizzerioita ylipäätään on hyvin vähän. Ketjun omaperäisestä nimestä huolimatta pizzat oli hyviä.


Aucklandiin ajettiin takaisin maanantaina. Paluu tuntui jotenkin kummalliselta, koska aiempi oleskelumme Aucklandissa tuntui jotenkin vain lomailulta ja tuolta lomalta olimme yli viisi viikkoa sitten lähteneet toiselle lomalle kohti eteläsaarta. Palasimme siis eteläsaaren lomalta edelliselle lomallemme Aucklandiin. Paluu oli oikeastaan todella mukava koska täällä oli kaikki tavaramme ja oma huoneemme odottamassa aivan kuten ennen lähtöäkin. Nyt on taas siis ihan omassa käytössä kaksi huonetta, pieni olohuone ja pieni kylpyhuone. Saa olla ihan rauhassa maorien reggae illanvietoilta ja muiden kanssa-asujien äänekkäältä televisionkatselulta ja elämältä. Mukavaa kun on välillä rauhallista. Tänne päästyäni olisi tarkoitus käynnistää työnhaku toden teolla ja yrittää olla aktiivisesti yhteyksissä Aucklandissa toimiviin yrityksiin. Pitää toivoa että täältä jotain löytyy ja säilyttää luottavainen ja positiivinen asenne:

Tällä viikolla ehdin tiistaina lähettelemään muutamia työhakemuksia. Kello 13 lähetin hakemuksen erääseen firmaan joka reilua viikkoa aiemmin oli ilmoitellut avoimesta paikasta. Kello 14 sähköpostiini oli tullut vastaus jossa kysyttiin ehtisinkö työhaastatteluun neljäksi. Koska aikaa oli alle 2 tuntia ja koska pelkkä automatka Aucklandin toiselle puolelle ottaa kolme varttia, vastasin että olen kaiken lomailun jäljiltä niin väsynyt että tulisin mieluummin joku toinen päivä. Ehdotukseeni suostuttiin. Haastattelun jälkeen kutsuivat minut vielä toiseen "tekniseen testiin" joka oli tänään. Sujui varsin hyvin, mutta tuntui jotenkin vain liian helpolta ja siksi päättelin että hakevat ehkä hieman kokemattomampaa henkilöä jolloin palkkatarjouskin tulisi mahdollisesti olemaan melko pieni. Jos nyt ylipäätään edes ovat kiinnostuneita minua palkkaamaan. Tiedä sitten, lupasivat palata asiaan ensi viikolla.

Peter on yliopistolla proffa, opettaa ohjelmistotekniikkaa ja on vastannut myös joskus henkilöstön palkkaamisesta yliopistolle. Kuultuaan että haastatteluni jälkeen oli erillisen osaamistesti, Peter lähinnä naureskeli että tuollaisilla testeillä ei hänen näkemyksensä mukaan saada mitään todellista tietoa irti hakijan osaamisesta. Peterillä on ihan omanlaisensa järjestely koko työnhakuprosessiin; hän kertoi lähtevänsä työnhakijoiden kanssa vaikkapa päiväkävelylle jutustelemaan, siinä ohessa yrittää tutustua hakijaan ja onkia jotain tietoja osaamisesta. Kai sen noinkin voi tehdä, kuullostaisi ainakin mukavalta tavalta.
Lisäksi Peter pohti hetken asetelmaa jossa yritys joka hakee työntekijää, haastattelee ja testaa hakijaa omilla omien näkemystensä varaan rakennetuilla menetelmillä eikä hakijalle jää kovin suurta mahdollisuutta ottaa selvää työn tarjoajasta. Siksipä Peter tarjosi minulle ratkaisuna pitää työnantajille oma työnantajatesti. Eli kun vaikkapa joku vastaava yritys jossa tänään kävin kutsuu minut teknistä osaamista kartoittavaan testiin, voisin kiittää kutsusta ja pyytää pari työnantajan edustajaa vastavuoroisesti omaan työnantajatestiini. Siinä voisi selvittää yleisesti tietoja työnantajasta, organisaatiokulttuurista sekä mahdollisesta tulevasta esimiehestään. Voisi vaikka kysellä organisaation sekä tulevan esimiehen heikkouksia ja vahvuuksia, sekä testata tulevan esimiehen osaamista. Hauskinta tässä oli se, että Peter vaikutti olevansa melko tosissaan. Sanoi painokkaasti, että ei työhaastettelu voi olla yksipuolinen prosessi jossa työnantaja vain yrittää kaivaa hakijasta tietoa ulos eikä hakijalle jää kuin mahdollisuus esittää muutamia vastakysymyksiä haastattelun loppupuolella. Ehkä voisin alkaa suunnitella omaa työnantajatestiäni tulevaisuuden varalle.

Peter on kaikinpuolin hauskaa seurattavaa omissa toimissaan ja yleisesti koko käyttäytymisessään. Pari päivää sitten Peter oli laittanut Patricialle iltapäiväteen (jonka aikana siis vain syödään, ei käytetystä termistä huolimatta juoda kuppiakaan teetä) ja olivat aloittaneet ruokailun kun tulimme keittiöön laittamaan päivällistä. Peter oli unohtanut ruokapöydästä juomalasit kokonaan ja kun hän saapui laseja noutamaan, Milla oli pilkkomassa vihanneksia juuri sen astiakaapin edessä jossa lasit ovat. Peter odotteli hetken, mutta koska vihannesten pilkkominen ei näyttänyt loppuvan, lähestyi hiljaa ja varovasti kysyen, kokoajan ääntään kasvattaen

can I just quickly g... gr.. grrr.. GRAB YOUR LEGS!

NO!

A GLASS!

Eipä se tässä kirjoitettuna näytä ollenkaan niin hauskalta kuin livenä. Ehkäpä siksi, että Peter on pieni kiltin näköinen 57-vuotias yliopiston ohjelmistopuolen proffa.