Leuka rintaan ja rohkeasti kohti heikkoja jäitä

Vuosi 1987. Pienen tytön sydän hakkaa. Haluaisin mieluummin pysytellä turvallisuusetäisyydellä, isän ja äidin keskellä pehmeällä sohvalla kuin lähteä kaupunkilaisserkkujeni kanssa ulos leikkimään. Suuren kerrostalon pihamaa tuntuu pienistä tarralenkkareista käsin pelottavalta. Piha on täynnä outojen lapsien ääniä. Serkkuni ja hänen kaverinsa pelaa kymppiä aivan erilaisilla säännöillä mihin olen tottunut. Vähitellen ilo saa pelosta otteen ja lopulta sukulaisvierailu loppuu lapsen näkökulmasta käsin liian varhain. Juuri kun minä olin oppinut kaupunkilaislasten pelien säännöt.

Vuosi 1994. Sydän hakkaa jälleen. Näprään 501 Levisteni taskuja hermostuneena. Kunpa tämä päivä ei olisikaan juuri nyt, vaan vasta myöhemmin, joskus sitten kun olisin siihen valmis. Totta se kuitenkin on. Pihamaalla meitä odottaa jo iso lauma mopojensa päällä notkuvia pelottavia katseita. Mopottajia. Kaikki vanha on nyt jätetty taakse. Olen uusi. Olen ei kukaan. Menee monta viikkoa jopa kuukausia kunnes uskallan hypellä koulun käytävillä ilman selkään hönkivää epävarmuutta.

Vuosi 1999. Eikö jo se voisi hellittää. Ei. Sydän hakkaa jälleen. Suuri tehdashalli. Sama tuttu tunne, en ole tähän vielä valmis. Koitan kipittää tulevan pomoni perässä. Opastuskierroksesta ei jää mieleen muuta kuin uteliaiden työntekijöiden katseet. Heidän silmissään lukee, ettei tuollainen tytönhupakko kyllä tähän meirän hommaan pysty. Painavia laseja, karskeja juttuja, hikeä, tupakansavuisia taukoja ja kurinalaisuutta. Aamukuudelta alkaa työt. Vaan niinpä vain pystyin! Lälläs lää! Vuoteen 2007 saakka viihdyinkin. Välillä kesätöissä, ennen opiskeluja vakituisesti ja tiedon tiellä ollessa osa-aikaisesti. Tehdaskellon tikittäessä totuin työskentelmään monenlaisten ihmisten kanssa, miltei tehtaan jokaisella osastolla. Uudelle osastolle siirtyminen merkitisi aina hetkellistä epämukavuutta. Jokaisessa työpisteessä oli omat viidakonlakinsa. Lissut ja Joket olivat jo vuosikausien ajan tehneet asiat omien "parhaiden sääntöjen" mukaisesti. Jos joku täysin uusi henkilö olisi ennen ilman lämmittelyä ja tutustumista uskaltanut kommentoida tai kyseenalaistaa sammaloituneita normeja, tehdashallin taukohuoneessa olisi seuraavalla kahvitauolla kuullut ärräpäitä. Tehdastöissä opinkin jo hyvin varhain, että jos jotain haluaa muuttaa on ensin hyväksyttävä ja pokkuroitava paikallisen kulttuurin tavat ja käytänteet. Tulokkaita koetellaan. Aamulla vessan hyllylle deodoranttinsa unohtaneet miehet piereskelevät äänekkäästi ja seuraavat uteliaana, miten nuori kesätyttö karskiin kohteluun suhtautuu. Vasta sen jälkeen, kun he huomaavat, että että sehän onkin pierunkestävä ja oikeastaan ihan mukava, on mahdollisuus tulla osaksi yhteisöä ja sieltä käsin tuoda käytänteisiin myös omia näkemyksiään mukaan.

Elämässä, etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa on paljon sellaisia tilanteita ja vaiheita, joissa itsetunto murenee jalkojen alle ja kaikki varmasti nauravat juuri minulle. Yleensä nuo tilanteet ovat hetkiä, jolloin astut omasta mukavuusalueestasi johonkin vieraaseen ja tuntemattomaan. Tilanteita, joissa joudut harkitsemaan jokaisen sanasi ja liikkeesi. Hetkiä, jolloin sinulla ei ole vielä käytöksen kultaista kirjaa kyseisistä tilanteista ja ihmisistä. Jokainen oma pieni ihmisryhmittymä vaatii oman koodistonsa. Kaupunkilaislasten kohtaaminen, yläasteelle siirtyminen, ensimmäinen kesätyöpaikka, ensimmäiset opiskelijabileet, ensimmäinen oman alan työpaikka tai vaikka pallon toiselle puolelle muuttaminen, kaikia niitä yhdistää se, ettet voi saapua paikalle kuninkaana, vaan sinun on aloitettava oppipojan pestistä.

Koska epävarmuus on painajaismaista, tavoittelevat monet yläastekokemustensa jälkeen elämässään vain niitä asioita, joista voivat jo etukäteen olla varmoja, että saavuttavat voiton. Minä olen onnekas, sillä satuin 2003 syksynä kuulemaan viisaan neuvon istuessani hallintotieteen peruskurssin luennolla. Kurssin vetäjä neuvoi, että pyrkikää aina tekemään myös kaikkea sellaista, missä olette tai kuvittelette olevanne huonoja. Jos ihminen uskaltaa rohkeasti kohdata omat heikkoutensa, on hänellä paljon suuremmat mahdollisuudet olla kuningas kuin henkilöllä, joka aina vaan harjoittelee sitä yhtä ja samaa, missä hän jo on paras. Tuo lause jäi elämään sekä mieleeni että käytäntöön.

Asiaa pohdiskeltuani tulin siihen tulokseen, että suomalainen peruskoulu oli aikoinaan päästänyt minut aivan liian helpolla. Olin aina ollut mukavuusalueella. Hyvä oppilas. Hymypatsas, kiitettävää niin lukuaineissa kuin liikunnassa ja taideaineissa. Olin tottunut siihen, että kouluarvosanoilla mitattuna voi olla hyvä ilman ponnistelua. Paitsi. Englannissa aloin olla enenevissä määrin onneton, koska kai kuvittelin oppivani senkin helposti. Kun niin ei käynyt, päätin, etten vain osaa engalntia. Nyt jälkikäteen ajattelen, että koska olin tottunut saamaan kaikista muistakin aineista numeron helpolla, en osannut ja tajunnut, että kielien opiskelussa vaaditaan perslihaksia. Tyydyin vain ajattelemaan, että puupää mikä puupää. Turha vaiva. Ei kannata.

Hallintotieteen professorin viisaiden sanojen jälkeen olen pyrkinyt kohtaamaan omat heikot kohtani. Minulle tämä Uuden Seelannin seikkailu on kaiken tämän kauneuden ja lumoavuuden lisäksi suureksi osaksi heikoilla jäillä seisomista. Nyt jo toki tiedän, ettei pääni olekaan aivan umpipuuta, sillä enhän muuten olisi selviytynyt yliopiston englannin kielisistä tenttikirjoista. Vielä kun saisin itseni uskomaan, että samalla tavalla opin myös suullisen englannin. Tuntuu raskaalta olla keskellä vierasta kulttuuria, vieraiden ihmisten keskellä typeränä ja takeltelevana. Tämä teksti on kirjoitettu siksi, jotta muistaisin, että alussa kuuluukin olla tuskaista. Hiki on merkki siitä, että jotain tapahtuu. Eilen illalla, kun tuskastuin taas omaan ääntämiseeni ja tokaisin Markulle, että ei tästä mitään tule, sain vastaan naurua. Olen kuulema hassu. En voi kuulema odottaakaan että parissa viikossa, joista yhden viikon olen viettänyt yksin flunssassa pärskien, olisin muuttunut sulavasanaiseksi paikalliseksi. Niin. Eihän se toki niin menekään. Ennen kuin voin olla englannin puhekykyyni tyytyväinen, minun on tehtävä lukuisia virheitä.Yliopiston ensimmäiset englanninkieliset tenttikirjatkin luin sanakirjan kanssa hikiotsalla ja ajattelin, ettei tästä mitään tule. Niin vain tuli. Kenties tästäkin?