Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen?

Joskus reilu 10 vuotta sitten olin Nokian kaupungin punttisalilla tekemässä harjoitusohjelmaani ja samaan aikaan vieressani pari nuorehkoa poikaa kokeili penkkipunnerrus maksimeja. Ovet kolisten kuntosalille sisään käveli Helge, Nokialainen voimannostossa aikanaan kai ihan hyvin pärjännyt romanimies. Helge oli tunnettu muun muassa siitä että harjoitteli usein olosuhteista riippumatta mustat suorat housut jalassa ja valkoinen kauluspaita päällä. Tällä kertaa Helge oli vahvasti maistissa, viinipullo matkassaan. Helge katseli vieressani puhisseiden poikien touhua, hymyili leveasti ja toisen pojista lopetettua suorituksensa istui penkille, otti tangosta hyvän otteen ja oli aikeissa nostaa. Pojat kauhistuivat humalaisen Romanisedän yritystä ja keskeyttivät sen. Tästä Helge innostui, hyppäsi äkäisena pystyyn, katsoi hetken tankoa johon oli lastattu 105kg, nosti ensimmäiseksi käteen tulleet 15kg kiekot molempiin päihin 2,5kg kiekkojen päälle, istui jälleen penkille, laski tangon rinnalle, puhalsi hetken, nosti tangon takaisin telineisiin ja totesi pojille: "No ei viitti enempää, ettei tarvi paidan nappeja avata". Sitten Helge vielä antoi pojille pari hyvää vinkkiä: "Keuhkot täyteen ilmaa ja paketti kasassa koko suorituksen ajan. Kun nostatte, keskittykaa siihen mitä teette, mutta keskittykää myös jo ennen kuin edes aloitatte suoritusta, silloin nousee".

Tämän jälkeen Helge kääntyi minun puoleeni, katseli minua hetken ja kysyi "Minkä suvun poikia?". Kysymyksestä vähän häkeltyneenä en osannut vastata heti ja Helge uudisti kysymyksensä. Hetken pohdittuani ymmarsin ajatuksen ja vastasin, että Parvikon suku Jyväskylästä ja äidin puolelta Juujärven suku Posion suunnalta. Helge katsoi minua hetken epäillen ja totesi: "Älä häpeile tai peittele sukujuuria! Silmistä sen näkee että ollaan samaa porukkaa!". Keskustelu jatkui hetken ja Helge pysyi kannassaan. En tiedä miten varmasti tarina nyt romanitaustaani todistaa, ehkä se todistaa vain sen että Helge oli ehtinyt kyseisenä päivänä maistella jo jonkin verran. Tämän lisäksi voi kuitenkin vielä mainita että vanhempani ovat joskus kauan ennen syntymääni asuneet vuokralla romaniperheen luona.

Millan "Romanitausta" on vähän vastaavanlainen. Millan siskot ovat vakuutelleet lapsena että Milla ei ole varsinaisesti vanhempiensa lapsi, vaan oikeastaan mustalaisten postilaatikolle jättämä paketti joka säälistä on otettu perheen jäseneksi. Vajaa vuosi sitten Millan kauppareissulta kotiin autoilua häirittiin Tampereella kun joukko Romaninaisia yritti liikennevaloissa vilkutella valoja ja tööttailla. Lopulta pyysivat avaamaan ikkunan ja kysyivät "Ootkosie meikäläisiä?"

Nämä tarinat siis lähes aukottomasti kertovat meidän olevan ihan aito suomalainen mustalaispariskunta. Tästä viitteitä tuntuu antavan myös viimeaikaiset tapahtumat. Auton hankinnan jälkeen hankimme vuodevaatteita, astioita, kylmälaukun, yms. tavaraa sekä lainasimme Peterilta teltan. Tämä mustalaiskaravaani ei toivon mukaan ole Gorgin tarinan mukaan muuttamassa taivaaseen, matkustelee vain jossain päin Uutta Seelantia. Koska Northlandista ei nettiyhteyksiä löytynyt, tulee nämä tarinat vähän myöhässä, mutta parempi kai silloin kuin ei milloinkaan.

****************

Ensimmäisenä suunnistimme kohti Goat Islandia. Matkalla vastaan tulleen Puhoin kunnan kirjastotalo oli varmaankin pienin koskaan näkemämme, voi myös arvailla että valikoima ei edes ihan Tamperelaisille kirjastoautoille pärjää:


Goat Islandin edustalle saavuttuamme saimme havaita olevamme onnekkaita, koska päivän viimeinen risteily lasipohjaveneellä oli juuri lähdössä ja pääsimme mukaan. Lasipohjan läpi pystyi ihmettelemään meren alaista elämää Goat Islandin lähivesissä. Tässä kuvassa Snapper, joita paikallinen lähimarketti myy kalatiskillään:


Melko lähelle pääsimme myös hain kitaa, kuvastakin saa jonkinlaisen käsityksen miksi luolaa sillä nimellä kutsutaan

Laivan kyytiin ehtimisen lisäksi onnekkaiksi meidät teki se, että matka oli viikon ainoa joka eksyi delfiiniparven keskelle. Tätä kuvaa voi hetken yrittää katsella lähempää, omaan silmääni näyttää petkuhuiputukselta tai postikorttikuvalta, mutta kyllä se kuitenkin ihan meidän tavallisella kameralla ihan minun omalla oikealla kädellä on otettu (vaikka vähän onkin jälkikäteen rajailtu):


Mustalaisleirin ensimmäinen majoittuminen oli leirintäalue muutaman kymmenen kilometrin matkan päässä Goat Islandista. Leirintäalue oli meluisa, rauhaton ja täynnä paikallisia turisteja joista Maorit ulkonäkönsä lisäksi ehkä hieman olemukseltaan muistuttivat romaneja. Äänekästä, värikästä, hieman omaperäistä mutta toisaalta oikein mukavaa kansaa. Oma leirimme oli alueen vaatimattomampia.


Leirintäalueella viihdyttiin kaksi yötä. Molempina öinä alueella soi joku kumma hälytys. Ensimmäisenä yönä sitä kesti vain pari sekuntia enkä edes muistanut sitä ennen kuin heräsin samaan hälytykseen kello 02 seuraavana yönä. Minuutin ajan todella kovaäänistä hälytysääntä kuunnellessa ehdin pohtia onko kyseessä leirinnän hälytysääni, onko kenties joltain varastettu jotain. Koska Uusi Seelanti sijaitsee sopivasti mannerlaattojen liitoskohdassa ja pieniä maanjäristyksiä on silloin tällöin, kävi mielessä myös maajäristys hälytys tai tsunami hälytys, mutta kun muutkaan leirinnän vieraat eivät vaikuttaneet mitenkään tapahtumaan reagoivan, päätin jatkaa unia.

Yhden yön nukkumisen jälkeen teimme muutaman tunnin kävelyretken ja maisemat matkan varrella oli ihan valokuvaamisen arvoisia





Kahden yön jälkeen päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ja suunnistaa länsirannikolle josta löytyy vähän sademetsää muistuttavaa metsäaluetta. Näissä Kauri metsissä kasvaa satoja tai jopa tuhansia vuosia vanhoja Kauri puita jotka ovat ympärysmitaltaan keskimäärin jotain kymmenen metrin paikkeilla kai.


Alueella oli kaiteilla rajattu kulkuväylä ja metsän puihin tai mihinkään ei saanut missään tapauksessä koskea, mutta kuitenkin pikkupoika minussa halusi yrittää kiivetä yhteen sopivasti polun vieressä olleeseen puuhun.


Vanhin kyseisellä alueella oleva puu oli yli 1200 vuotta vanha. Taisi olla tämä:

Metsässä otetun kuvaussession aikana mielialat vaihteli jotenkin kummasti laidasta toiseen, tässä pari esimerkkiä:

'

Seuraava leirintämme oli täysin ensimmäisestä poikkeava. Telttapaikkamme oli pienen joen rannalla josta saattoi uida (vaikka me vasta flunssasta toivuttuamme emme sitä tehneetkään) mutta sitä oli myös kivaa pelkästään katsella teltassa maatessaan:


Lierinnän grillipaikalla laitettiin illallista ja syötiin hyvällä ruokahalulla

Tässä vielä maisemaa telttapaikkamme edestä


Seuraavaksi matka jatkui kohti pohjoissaaren pohjoiskärkeä. Maisemat matkan varrella oli hienoja ja sää joka päivä aurinkoinen.

Tien varressa näkyi yhtenään lehmiä, lampaita ja välillä kanoja. Vaikka kameleonttimaisella olemuksellani uskonkin pystyväni naamioitumaan lähes mihin tahansa ympäristöön ja myös tekeytymään miksi tahansa eläimeksi, ei esitykseni tällä kertaa onnistunut ihan täydellisesti. Pari levähdyspaikalla pyörinyttä kukkoa ei ottaneet mukaan porukkaansa vaikka kuinka yritin tekeytyä kanaksi tai kukoksi


Kivaa matkalla kuitenkin oli. Tässä siitä jotain todistusaineistoa (tätä kuvaa varten piti toista kuvattavaa pitää kiinni ja kutittaa kymmenen epäonnistuneen kuvan ajan)

Milla jatkanee kertomusta karavaanin edesottamuksista huomenna..