Mä oon rekkamiesnainen

Tärkeintä ei ole määränpää vaan matkan teko, on joku sanonut. Yksi lämpöisimmistä varhaismuistoistani liittyykin juuri matkan tekoon. En muista tarkkaa ikääni, mutta olin kuitenkin niin pieni, että auton ikkunasta ulos nähdäkseni tarvitsin tyynyn takapuoleni alle. Näin tehtiin, kun pääsin isäni mukaan automatkalle hakemaan isän isää sekä äidin äitiä Itä-Suomesta. Matka isän kanssa. Muistan sen levollisen tunnelman, kun metsäiset maisemat vilistivät silmissä ja kuuntelimme yhdessä musiikkia. Eväät ja huoltoasemilta ostetut jäätelöt. Tunsin oloni etuoikeitetuksi. Sittemmin pitkiin automatkoihin on edelleen kerääntynyt rakkaita muistoja minun ja Markun yhteisiltä ulkomaanmatkoiltamme. Uuden-Seelannin kurvikkaat "valtatiet" tuovat noihin muistoihin aivan uudenlaisen värin. Täällä pitkillä automatkoilla ei voi uppoutua hyvän kirjan pariin, en ainakaan minä, ilman pahaa oloa. Onneksi maisemat ovat kuin kaunis kuvakirja. Jokaisen mutkan jälkeen tulee jotain uutta ajateltavaa.

Kun lähdimme ajamaan Northlandiin, ajattelin, ettei uudenseelannin pohjoiskärjellä ole meille aivan hirveästi tarjottavaa. Sehän on vain pieni kärki. Erehdyin. Vajaan viikon mittaisen matkamme aikana, näimme ja koimme monia toisitaan erilaisia paikkoja.

Yksi niistä oli Cape Reinga, Uuden-Seelannin pohjoisin kärki, jossa seisoo tämä majakka.

Oli lumoavaa vain istua ja katsella suuria vesimassoja. Valtavista ristiaallokoista pystyi havaitsemaan Tasmanian meren ja Tyynen valtameren väliset taistelut.
Pohjoissaaren kärjestä löytyy myös lukuisia hiekkadyynejä, missä saattoi harrastaa hiekkalautailua.
Harjanteen päälle oli kuitenkin tuskaisen raskasta kiivetä (=kontata), joten viikon laskettelureissuja ei suositella kuin huippukuntoisille. Minun kuntoni, flunssakeuhkojeni kanssa loppui jo ensimmäiseen nousuun.
Suurten vesi- ja hiekkamassojen lisäksi pohjoiskärjessä ei onneksi ollut turistimassoja. Saimme ihailla luonnonihmeitä miltei kaksin.

Kolmen telttayön jälkeen oma suihku kuullosti paratiisilta, joten valitsimme seuraavaksi yöpaikaksemme matkanvarrella sijaitsevan pienen, mutta sitäkin viehättävämmän hostellin.


Aamiaspöydässä tutustuimme mukavan oloiseen hollantilaispariskuntaan. Minä jopa suorastaan innostuin puhumaan heidän kanssaan englantia ja tästä syystä aamupala venyi aampäivään. Jälkikäteen jäi hieman harmittamaan, ettemme pyytäneet heidän yhteystietojaan. Heidän kanssaan olisi ollut mukava istua myös illallispöydän äärellä. Noh. Eiköhän tämän taivaan alla matkusta ja asustele kuitenkin muitakin mukavia ihmisiä.

Seuraavaksi laiskan pulskea Galant kuljetti meidät The Bay of Islands nimiseen paikkaan, joka on Uuden Seelannin yksi suosituimmista matkakohteista. The Bay of Islands on myös historiallinen kohtaamispaikka alkuperäiskansa maoreille ja eurooppalaisille. Meitä eurooppalaisia oli vieraillut näillä vesillä jo 1600-luvulta lähtien satunnaisien kalastajien ja lähetyssaarnaajien muodossa. 1800-luvulta saarelle kantautui yhä useammin ihmisiä euroopan maista tuoden mukanaan maoreille vieraat kirjoitustaidon, metallin, alkoholin ja huumeet. Maorien ja eurooppalaisten kommunikointi 1800-luvun alussa oli melko sovinnollista. Siinä missä eurooppalaiset tarvisivat maorijohtajien suojelusta, maorit hyötyivät eurooppalaisten tuomista tavaroista. Vuonna 1840 maorit ja brittiläiset solmivat Waitangin sopimuksen, jonka myötä Uudesta-Seelannista tuli Britannian siirtomaa. Sopimuksen ongelmallisuus liittyi vastapuolten tulkintaeroihin. Eurooppalaiset katsoivat oikeudekseen haltuunottaa maorien maita, mikä oli maorien mielestä sopimuksen vastaista.
1840-luvulla suurin osa 2000 eurooppalaisesta asui täällä Kororake nimisessä kaupungissa, joka sittemmin tunnetaan nimellä Russell. Nykyään kaupunkiin pääsee helposti Paihiasta lähtevillä lautoilla, jolla mekin sinne saavuimme.

Lauttamatka kesti noin kymmenen minuuttia, mutta siinä ajassa ehdimme hieroa tuttavuutta wellingtonilais pariskunnan kanssa. Lauttamatkan loputtua saimme heiltä käyntikortin ja kutsun tulla heidän luokseen yöpymään, jos ikinä sattuisimme kyseiseen kaupunkiin saapumaan. Valitettavasti emme kuitenkaan voi ensimmäisellä Wellington vierailullamme vielä hyödyntää paikallisten tarjoamaa majoitusta, koska kyseinen pariskunta ei ole vielä tällä viikolla kotona. Ehkä joskus.

Russell toimi alkuaikoina majapaikkana monille pahuuksille. Kun Charles Darwin 1830-luvulla vieraili kaupungissa, vastassa oli juopuneita merimiehiä ja maailman vanhinta ammattia harjoittavia naisia. Darwin nimesikin kaupungin yhteiskunnan roskikseksi. Tänä päivänä pieni kaupunki vaikutti varsin rauhalliselta ja viattomalta. Tosin vierailimme siellä vain helteisessä auringonpaisteessa. Emme siis tiedä, oliko pahuus vain päiväaikaan nukkumassa näissä siirtomaa-aikaisissa taloissa.

Russellista löytyy luonnollisestikin Uuden-Seelannin vanhin kirkko. Edustalla olevalla hautakiviä oli mielenkiintoista lueskellea. Monessa kivessä luki jotain, tyylin

"Johnin rakastettu vaimo"

Me naureskelimme, että entä jos jossain kivessä lukisikin, että

"Johnin rakastettu vaimo sekä lukuisten tuntemattomien miesten rakastaja"

Heh. Hautausmaalta löytyi myös yksi minun suosikki kivi. Se oli yksinkertainen, pyöreä, sammaloitunut, muotoilematon luonnonkivi, johon oli vain kaiverrettu vainajan tiedot. Toivottavasti omalla kohdallani ei vielä pitkään aikaan ole ajankohtaista miettiä hautakiviä, mutta jos joskus aika minusta jättää, toivoisin, hautakivekseni tuollaisen muotoilemattoman luonnosta löytyneen kiven.

Me yövyimme Russellin sijaan Paihiassa, kahdessa eri hostellissa koska emme meinanneet löytää yösijaa. Ensimmäisen hostellimme isäntänä toimi hieman jakomielitautinen papukaija Rocky. Kun saavuimme hostelliin ja istuin pihamaan puutarhassa, niin kuulin aivan selvästi pulskan kissan maukumista. Missään ei vaan ollut kissaa. Pian havaitsin kuitenkin tämän veikeän linnun. Siellä se seisoi orrellaan ja kuvitteli olevansa kissa-koira-kana-ihminen-papukaija. Pihapiirissä asusteli papukaijan ja lukuisten turistien lisäksi kissa, koiria ja kana.
Paihian vieressä sijaitsi Waitangi, missä kävimme tutustumassa moniin kulttuurisiin ikoneihin. Siellä sijaitsi Treaty House, joka oli toiminut brittiläisten hallitsijoiden kotina. Treaty Housen vastapäätä on 1940 valmistunut Te Whare Ruranga (meeting house). Talo symbolisoi satavuotista sopimusta. Talon sisäseinät olivat koristeltu puufigureilla, jotka symbolisoivat Maorien pääheimoja. Tässä seuraavassa kuvassa on jotain tuttua.

The Bay of Islands on tunnettu myös lukuisista vesiurheilumahdollisuuksistaan. Myös me hyödynsimme niitä kanoottiretken muodossa. Meloimme läheiseen saareen, minkä onneksemme saimme vain omaan käyttöön.
Kotimatkalla takaisin Aucklandiin vierailimme Whangarein kauniilla vesiputouksilla. Paikka painuu mieleeni, ei ensisijaisesti kauneutensa vuoksi, vaan kiusaa tekevien maoripoikien. Vesipuiston läheltä löytyi taas yksi Uuden-Seelannin mainio yleinen vessa. Niitä tuntuu olevan täällä joka puolella ja ne ovat miellyttävän siistejä. Toisin sanoen tämä maa on pienirakkoisten paratiisi. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut nauttia hotelli helpostuksesta yksin, vaan jouduin maoripoikein hauskuutuksen kohteeksi. Joku typerä ihminen oli näet suunnitellut vessan ovien lukot siten, että lukon sai hyvin helposti auki myös ulkopuolelta. Ja täytyyhän pikkupoikien hyödyntää tämä oiva tilaisuus. Kun ehdin istahtaa pöntölle ja lopun te arvaattekin.
Mutta. Oli se vesiputous kaunis.

Viikkoja Viikon tiellä saan sain asfalttia niellä. Mä oon tahtoisin olla rekkamies rekkanainen. Tämä Matti Eskon viisu soi mielessä, kun mietin luontaisia taipumuksiani sekä mahdollista työllistymistäni Uudessa-Seelannissa. 1) Nautin pitkistä matkoista 2) Minulla on hyvä kaasujalka. Suomessa tuolle kaasujalalle ei oikein ollut asianmukaista käyttötarkoitusta, koska kanssakirjoittajani ei oikein pitänyt siitä, että olisin hyödyntänyt hyviä suomalaisia teitä. Täällä rekkakuskien on mentävä jatkuvasti "kovaa", sillä edessä on jatkuvia ylä- ja alamäkiä. Kun mennään ylös, pidetään kaasu pohjassa, jotta päästään sinne ylös. Kun tullaan alas, pidetään taas kaasupohjassa, jotta päästäisiin keräämään vauhtia seuraavaa ylämäkeä varten. Rekkanaisena pääsisin näkemään monia erilaisia paikkoja ja pärjäisin varmasti jo nykyisellä kielitaidollani. Rekkanaiseksi Uuteen-Seelantiin? Hmm.

Noh, ehkä se kielitaitoni kuitenkin lehdestä tekemieni lasten ristisanatehtävien (sekä lukuisten muiden harjoitteiden ja kohtaamisten)avulla vähitellen paranee, joten ehkä voin rekkanaisen uran lisäksi haaveilla myös jostain muustakin. Lasten ristisanatehtävien tekeminen Peterin kanssa on kuitenkin yllättävän hauskaa. Jos en jotain sanaa tiedä, Peter antaa minulle kuvailevia vihjeitä. Kun olen keksinyt oikean sanan, Peter laittaa minut kirjoittamaan ja tavaamaan kyseisen sanan. Pääpointti noiden yhteisten ristisanatehtävien tekemisessä on se, että Peter opettaa minua lausumaan äänteet oikein sekä kertoo sanojen muodostumisesta. Peter, joka on alkuperältään britti, pistää minun ajoittain laiskan ääntämykseni kuriin. Hän sanoi, että vaikkei täällä kaikki hyvin osaakaan lausua, minun täytyy se osata. Ruoska siis viuhuu. Ja hyvä niin.

Ps. Muistattehan, että kuvia kliksauttamalla ne näkyvät suurempina.