Onks toi joku pussitiainen? Ai ei, se onkin Oystercatcher

Muutama vuosi takaperin satuin kuulemaan kahden harmaahapsisen papan kuulumistenvaihdon silloisen lähikauppamme kassajonossa. Ikämiehelle oli ajanjuoksussa siunaantunut lukuisia lääkärikirjassa mainittuja vaivoja. Niitä he päivittelivät ja ihmettelivät. Mieleeni painautui erityisesti keskustelun lopetus: "Tärkeintä on, että suoli toimii". Nyt kun aloin kirjoittamaan kuulumisiamme blogiin, saattaisi tekstistä helposti muodostua vaivojen luettelo, sillä eilen Pasi Bakteeri tai Vilho Viirus löysi myös Markusta hyvän kodin. Koska minullakin oli yhä eilen kuumetta, nukuimme tautiamme pois koko eilisen päivän. Tärkeintä kuitenkin oli, että suoli toimi. Ei siis enempää tautikerrontaa.

Ennen Pasille tahi Vilholle antautumistaan Markku ehti hankkia meille oman auton. Vaikuttaa siltä, etteivät uusiseelantilaiset ole erityisen kovia kauppamiehiä. Tuntui ettei monikaan autoaan kauppitteleva henkilö vaivautunut pitämään puhelintaan päällä tai olemaan sen lähettyvillä. Säntilliset suomalaiset ostajaehdokkaat saivat useampaan otteeseen ihmetellä, mikseivät myyjät vastaa puheluihin, tekstiviesteihin tai sähköposteihin. Kesäloma! Myyjät vastailivat, kun ehtivät. Ihmetyttää vain, miksi edes laittaa autoa myyntiin, jos ei ehdi hieromaan kauppoja. Mitsubishi Galant, vuosimallia 2000 "kotipihaamme" kuitenkin Markun sitkeän etsinnän jälkeen saapui. Te lukijat voitte vaan arvailla, kuka hoikka ja huikean kaunis ihminen tuosta kuvasta onkaan sensuroitu.

Tänään, kun molempien olo oli kuumeetoon, päätimme tehdä pienen iltaretken läheiseen kansallispuistoon nimeltä Shakespear (*nimestä ei puutu e kirjainta, ei ole siis Williamin sukulaisen puisto). Teimme siellä leppoisan iltakävelyn.


Täällä olessamme meistä on kuoriutunut uusia lintupongarilupauksia. Jokainen lintu näyttää meidän silmissämme ainutlaatuiselta. Todennäköisesti vain juoksemme kameramme kanssa paikallisten räkättirastaiden ja lokkien perässä. Tänäänkin tapasimme monta uutta veikeää tuttavuutta. Ensimmäinen niistä ei ihmetyttänyt eikä ihastuttanut meitä korealla ulkomuodollaan mutta sitäkin uhkarohkeammalla luonteellaan. Kun olimme mutustelemassa iltapalapatonkiamme tämä pikku kaveri oli aivan varma, että myös hänelle oli esitetty kutsu illallispöytäämme. Pitkään hän jaksoikin odottaa omaa osuuttaan, vain muutamien senttien päästä meistä.
Uudessa-Seelannissa myös linnut näyttävät harrastavan juoksua. Nämä linnut olivat veikeän näköisiä, sillä vaikutti siltä, että ne olisivat olleet iltahölkällä. Patrician lintukirja tiesi kertoa meille myöhemmin, että kyseinen lintulaji on nimeltään Oystercatcher.

Myös nämä linnut olivat erittäin hauskan näköisiä kavereitta tai paremminkin heidän hassun näköinen liikkumisensa isojen "räpylöidensä" kanssa oli viihdyttävää. Valitettavasti kameramme ei tällä kertaa tarjoile kovinkaan kummoista valokuvaa heidän hassun näköisistä "räpylöistään". Peter kuitenkin tiesi sanoa, että tämä lintu on nyt sitten se paikallinen lokki, joten ei hätää, me tulemme vielä tapaamaan näitä riesaksi asti.
Viime yön varhaisina tunteina heräsin kummaan ääneen. Toistuvaa narahtelua. Koko aamyö. Raivostuttavaa, mietin. Tänään illalla Patricia ja Peter valaisivat minua taasen paikallisella lintutietoudella. Vanhat saranat eivät suinkaan tarvitse öljyä, sen sijaan jonkun linnun laulu on, ainakin minun makuuni, kovasti epävireessä. Minulle kerrottiin tuon hoonosti honottavan linnun nimikin, mutten omalla puupäälläni kykene nyt sitä muistamaan.

Tämän iltaisella kävelyllämme tapasimme myös näitä, suomalaisista eläntarhoista tuttuja riikinkukkoja. Tämä pariskunta on maahanmuuttajia aivan kuten mekin. Heidän tarkkaa alkuperäismaatan en tiedä, mutta kuulema he ovat saapuneet aikoinaan Uuteen-Seelantiin rikkaiden brittirouvien mukana heidän puutarhojaan kaunistuttamaan. Uros tuntui olevan kovin mustasukkainen, kun Markku yritti tehdä läheisempää tuttavuutta hänen vaimonsa kanssa. Uros teki muutamia "uhkaavia" pörhistelyjä Markkua kohden. Luonnonlaki: Markku väistyi.